Se mitä sanot

Sukukronikka

Kirja-arvostelu 25.4.2017

Mäkinen, Pirkko: Se mitä sanot. Omakustanne. Helsinki 2016. 280 s.

Pirkko Mäkinen on kirjoittanut romaanin, jota voi kutsua sukukronikaksi. Tietokirjakriitikon on vaikea ottaa kantaa teoksen kaunokirjalliseen tasoon, mutta joitakin kommentteja voi toki esittää.

Teos on kuvaus ihmisistä, joita yhdistää kohtalaisen monimutkainen, mutta tarkemmin luettuna selkeä rakennelma viime vuosisadan puolelta nykypäiviin. Kantavana rakenteena on päähenkilön/päähenkilöiden sukulaisuussuhde aikoinaan kyyröläläiseen Kiseleffin sukuun. Suvun tunnetuin haara löytyy nykyisinkin Helsingin katukuvasta – Kiseleffin entinen (ja nykyinen?) talo sijaitsee samannimisenä Senaatintorin eteläreunalla. Tämä sukuhaara siirtyi Suomeen 1800-luvun alkupuolella ja oli sittemmin mm. Töölön sokeritehtaan ja Helsingin kaasulaitoksen omistajasuku. Tämän sukuhaaran kytkennät kertomuksen päähenkilöihin jäävät epäselviksi niin kuin kertomuksessa lopulta jäävät yhden päähenkilön pyrkimykset saada selville oma suhteensa kyseiseen sukuhaaraan ja sitä kautta mahdollisesti saatavissa oleviin taloudellisiin hyötyihin.

Sukukronikan matkan varrella keskitytään käytännössä toiseen sukuhaaraan – tavalliseen Nikolai Kiseleffiin, joka kuuluu sosiaalisesti työväestöön ja sitä kautta joutui kokemaan sisällissodan. Sen hävinneeseen osapuoleen hän tahtomattaan joutuu liittymään ja venäläisen sukunimensä johdosta joutuu voittajien erityisen huomion kohteeksi. Nikolaista tulee kuitenkin koko kertomuksen symbolihenkilö, koska hänen suhdetta vaimoonsa ja erityisesti tyttäreensä, toiseen päähenkilöön tarinakokonaisuudessa seurataan ja sillä selitetään myös seuraavan sukupolven maailmankuvaa.

Toiseen kertaan luettuna teoksen rakenne jonkin verran oikenee ja tekijän laaja kertomuskaari löytyy – ainakin osittain. Rönsyjä tarinassa on riittämiin ja ne hajottavat lukijan mahdollisuutta seurata kokonaisuutta ja ymmärtää täysin sen sanottavan. Teksti on kuitenkin kohtalaisen sujuvaa ja dialogi luonnollista.

Romaani vie lukijansa läpi vuosisadan kohtalovaiheista toiseen. Yhteiskunnalliset käännekohdat kohdataan; sisällissota, venäläisvastaisuus valkoisen vallan alkuvuosina, lasten vieminen nälkää pakoon maalle huutolaisiksi, toisen maailmansodan aika, Porkkalan läpi ajaminen pimeässä junatunnelissa, nouseva yhteiskunta ja sen ohessa vasemmistolaisuusaalto ja lopulta jonkinlainen seesteisyys juonen kääntyessä viime vuosisadan loppuvuosiin ja romaanihenkilöiden kuihtuessa pois elämän arjesta.

Tietokirjakriitikkona kiinnitin luonnollisesti huomion teoksen kivijalkaan, ajankuviin ja etnografisen preesensin loogisuuteen. Tällä tarkoitan sitä, että kirjailija rakentaessaan teoskokonaisuudelle historiallisen jatkumon joutuu ajassa pysäyttämään tarinan tiettyyn historialliseen pisteeseen ja kuvaamaan yhteiskunnallista tilannetta ja samalla historiallis-etnografista todellisuutta juuri sinä aikana ja hetkellä. Tässä työssä on sukukronikoitsijan kuten myös historiallisen romaanin kirjoittajan oltava tarkka. Ajan kuvan pitää olla luonteva, sen ilmiöiden on oltava tunnettuja tai tehtävä selkeästi tunnetuiksi ja mikä tärkeintä, etnografinen preesens ei tunne tulevaisuutta ja on juuri siinä tai menneisyydessä. Täytyy kiitoksella todeta Mäkisen onnistuneen välttämään nämä uhkaavat karikot ehkä yhtä tai kahta poikkeusta lukuun ottamatta – nekään eivät varmaan häiritse ketään muuta kuin niuhottavaa kriitikkoa.

Lassi Saressalo

Tiedustelut: kirjaa on saatavilla tekijältä (pirkko.makinen(at)elisanet.fi) ja nettikirjakaupoista