Kotiportilta kouluun asti

Samastumisen maailmaa

Kirjaesittely 23.8.2017

Pihkala, Liisa ja Pihkala, Juha: Kotiportilta kouluun asti. Koululaisen elämää 1950-luvun Kokkolassa. Books on Demand GmbH, Helsinki 2016. 306 s.

Emme siis ole Oulussa, jota kuvaamaan V. A. Koskenniemi sepitti runon Koulutie vuonna 1924. Olemme Kokkolassa ja elämme 1950-lukua Liisan päiväkirjojen ja ajankohtaismateriaalin parissa. Suomalaisen yhteiskunnan modernisaatio oli alkamassa, Armi oli maailman kaunein ja olympiakisat järjestettiin Helsingissä. Liisan perhe, talonmiesisä ja kotiäiti oli päässyt muuttamaan kerrostaloon keskelle kaupunkia ja kotona oli modernia, juokseva vesi, sisävessa ja melkein yksityinen sauna – talonmies kun sitä lämmitti ja hoiteli jälkityöt. Kodinkoneita alkoi ilmestyä, pölynimuri, jääkaappi, pulsaattoripesukone. Liisa alkoi kasvaa lapsesta neitoseksi.

Kirja on viisikymmentäluvulla koulunsa aloittaneelle suuri muistelojen kertausteos. Vaikka ollaankin Kokkolassa ja vieraassa kerrostalossa, tuntuvat sen asukkaat – niin herrasväki kuin tavallisetkin – kumman tutuilta. Kirjan ensimmäinen luku esitteleekin tuon kerrostalon eläjiä ja elämää. Toisessa pääluvussa kierrellään Kokkolan katuja ja käydään ihailemassa rautatieasemalla upouusia lättähattuja, sinisiä paikallisjunia. Käydään vielä ostoksilla kaupassa, jossa oli maito- ja lihapuoli erikseen, ostettiin maito omaan kannuun ennen kuin saatiin kauppoihin ruskeat lasipullot. Voi leikattiin isosta kimpaleesta, kahvi jauhettiin kaupassa. Kauppoja oli monenlaisia, oli lyhyttavaraliikettä, paperikauppaa, rautakauppaa. Kolmas luku kertoo, kuinka neidoksi varttuva Liisa seurasi muotia, käytti Rexonaa, kävi kampaajalla ja sai kauneusvinkkejä lehtimainoksista. Kaikki oli uutta, niin hammastahnat kuin pakolliset röntgentarkastuksetkin.

Ehkä mielenkiintoisin ja muistoja herättävin on Liisan päiväkirjamerkintöihin ja muisteluihin keskittyvä luku juuri keskikouluun siirtyneen tai ”päässeen” kokemukset kouluelämästä. Oppiaine toisensa jälkeen käydään läpi, niin sisältönsä kuin opetusvälineiden kautta unohtamatta persoonallisia opettajia. Koulunkäyntiin liittyi monenmoista muutakin, niin koulunsisäisiä kerhoja kuin yhteisiä juhlatilaisuuksia ”konventteja”. Liisa oli innokas raittiuskerholainen, lauloi oppilaskuorossa ja oli mukana urheilukerhossa. Raittiuskerho avasi myös ovia suurempaan maailmaan, raittiusseurojen kesäpäiville ja jopa Suomessa järjestettyyn kansainväliseen raittiuskonferenssiin, jossa oli nuoria monesta maasta. Rippikoulukin tuli käytyä ja ripille päästiin, tytöt valkoisissa leningeissä ja pojat jäykkinä mustissaan.

Koulumuistojen jälkeen teoksen rakenne hieman hajoaa. Se kertoo radion tulosta jokapäiväiseksi tutuksi, sen ohjelmistosta Pekka Lipposineen, Metsäradioineen ja Lauantain toivottuineen. Vapaa-aikaan kuuluivat luonnollisesti kirjastossa käynti ja monenlainen lukeminen, työväenopiston kurssien käynti ja ulkoilu eri muodoissaan. Muistelut siirtyvät vuoden kiertoon, kerrataan eri juhlakaudet ja -pyhät ja maailman uutiset lyhyinä episodikertomuksina. Tokihan nämä kertomukset ovat ajankuvausta, niin kuin edelliset luvutkin, mutta eivät sinällään enää tarjoa samanlaista intensiteettiä kuin alkupuolen osiot. Lapsi kehittyy neitoseksi ja nuoreksi naiseksi muistojen kultaamassa maailmassa, pääsee myymään jäätelöä ja lopulta kesätöihin puhelinkeskuksen sentraalisantraksi.

Koko teos on mainio etnografinen kuvaus 1950-lukulaisesta elämästä niin kuin sen varttuva neitokainen on kokenut. Tokihan se tuo ulkopuoliselle lukijalle paljon vierasta ainesta, henkilöitä, kokkolalaisia tapahtumia, mutta kokonaisuutena tulos on kehumisen arvoinen. Kun muistiproosan oheen on liitetty lehdistön ja Kokkolan museon ajankohtaisaineistoa, muodostuu kokonaisuudesta kieltämättä viehättävä, mutta samalla tiukan dokumentoiva kokonaisuus, jota kyllä lukee mielellään, joskus ehkä detaljirikkauteen lähes tukehtuen. Liisa on kertonut nuoruudestaan kertomuksen, jota voisi jopa mainostaa isolla Koolla.

Lassi Saressalo