Vanhassa uuden juuret

Monenmoista tarinaa

24.7.2015

Haapamäki, Saara: Vanhassa uuden juuret. Ylikiiminkiläisiä tarinoita ja kohtaloita. Osa 2. Omakustanne. Ylikiiminki 2014. 270 s.

Saara Haapamäki julkaisi ensimmäisen osan ylikiiminkiläisiä tarinoita samalla otsikolla vuonna 1997. Tuolloin keskiössä olivat sota-ajan muistot ja tarinat. Kun häneltä jatkuvasti tivattiin uutta tarinakokoelmaa, kokosi hän 70 kertojalta lyhyempiä ja pitempiä muisteluksia omasta elämästä. Nyt pääroolissa olivat 1940- ja 50-luvulla syntyneet, jotka tuovat tarinat lähemmäs nykypäivää ja ihan tähän päivään asti.

Toki joukossa on edelleenkin kolmisenkymmentä sivua sota-ajan muistoja, ne eivät kertojien mielestä unohdu ennenkuin ne on kerrottu ja kertojat siirtyneet tuonpuoleisiin. Mutta nyt eletään käytännössä sodanjälkeistä elämää, kerrotaan arkipäivän tapahtumista Ylikiimingin kylissä ja taloissa – elävää etnografista ja kulttuurihistoriallista materiaalia kertojille itselleen, kyläläisille ja muille ylikiiminkiläisille. Ulkopuoliselle näiden tarinoiden paikat ja henkilöt ovat vieraita, mutta aikalaiskuvaa niistä toki on ammennettavissa.

Toinen pääluku keskittyy ylikiiminkiläisten yrittäjien tarinoihin itsestä ja työyhteisöistä. Autoilijat, kauppiaat, myllärit, hautaustoimistolaiset värittävät paikalliskuvaa ja tuovat myös muuttuvat teknisen kehityksen mukaan yleiskuvaan.

Ehkä mielenkiintoisimpia ainakin ulkopuoliselle ovat ne kertomukset, joita kirjassa on melkoinen määrä, ja jotka kuvaavat niitä vaikeita vuosia, jolloin peräkylät ja miksei maalikylätkin tyhjenivät ja varsinkin nuoriso lähti paremman elämän hakuun lähinnä Ruotsiin, Saksaan ja sittemmin keikkatöihin Neuvosto-Eestiin ja Neuvostoliittoon, sittemmin Viroon ja Venäjälle. Moni kyllä tyytyi siirtymään etelään, Helsingin seutu houkutti ja tarjosi työpaikkoja.

Mutta takaisinkin tultiin. Kuka palasi takaisin kotitilalle, kuka kesäänsä viettämään, kuka muuten vaan sattumalta vapautuneisiin työpaikkoihin tai eläkevuosia viettämään. Kotiseutu veti, vieraaksi jäänet uudispaikat työnsivät. Tosin tämä muuttoliike on ollut vähäistä, mutta kirjassa siihen liittyvä ajatusmaailma kertoo kaipuusta kotiseutuun, vaikka muuttuneeseenkin.

Loppusivulla Haapamäki tarjoaa kimaran valokuvia, toisistaan riippumattomia, mutta kuvia yhtä kaikki, joilla jokaisella on kirjoitettu tai kirjoittamaton kertomus takanaan. Jokunen tekstinpätkä on kopioitu aiemmista julkaisuista, mutta oikeaoppisesti on lähteet tarkasti merkitty. Kuvien dokumentointikin toimii.

Tällainen teos on tärkeä nimenomaan niille, jotka tuntevat paikkakunnan ja kerrontahenkilöt. Ulkopuolinen lukee tekstejä ulkopuolisen silmin ja ulkopuolisen ymmärryksellä. Mutta tärkeää perustietoa kertomukset sisältävät, kunhan kontekstin ymmärtää.

Takakannen kuvassa kaiketi kirjoittaja puolisonsa Lassen kanssa seisoo Kajaanin Raatihuoneen edessä. Miksi siellä?

Lassi Saressalo