Uuras: Viipurin portti maailman merille

Menetetty portti

25.6.2015

Huunonen, Seppo (käsikirjoitus, teksti- ja kuvatoimitus): Uuras: Viipurin portti maailman merille. Uuraalaiset ry. Lahti 2015. 188 s.

Uuraalaiset ry. on merikarjalaisten kulttuuri- ja kotiseutuyhdistys, jonka perustamisesta tuli juuri kuluneeksi 50 vuotta. Yhdistys on aiemmin julkaissut entisestä kotiseudustaan parikin teosta (Uuras, muistojen saari 1982 ja Uuras, muistojen saari – kuvina 1985), mutta nyt juhlavuoden kunniaksi ryhdyttiin taas toimeen ja saatiin mukaan 25 asiantuntijakirjoittajaa laatimaan Uuraan historiaa. Osa kirjoituksista on jo aiemmin julkaistuja, mikä todetaan jo teoksen esipuheessa. Teoksen suunnittelusta vastasivat Yrjö Lohko ja Seppo Huunonen ja kirjatyöryhmässä olivat mukana myös Piia Tiili, Sirkka Kaipainen ja Merja Hanski.

Ilman Viipuria ei olisi Uuraata ja päinvastoinkin voisi todeta – tulihan Viipurin ulkosatamasta 1930-luvulla Euroopan suurin puutavaran vientisatama – ja samalla osa Viipuria. Vuonna 1925 ensimmäisen nousukauden aikana uuraalaiset, jotka kuuluivat Johanneksen kuntaan, esittivät kunnanvaltuustolle, että Uuraasta tehtäisiin oma kuntansa, jopa kauppala. Samaan aikaan Viipurin kaupunginvaltuusto kuitenkin esitti valtiovallalle, että Uuras liitettäisiin osaksi kaupunkia. Näin tapahtuikin, kyse oli yksi ensimmäisistä pakkoliitoksista Suomessa. Noin 5 500 uuraalaista vaihtoi kotikuntaansa ja ryhtyi – ilmeisen vastahakoisesti – viipurilaisiksi.

Viipurin merkitys kauppasatamana on ollut historian myötä erityinen, ensin Ruotsin itäisenä tukikohtana ja kauppapaikkana, jossa kaikuivat niin saksan, venäjän, ruotsin kuin suomen kielet – satunnaisista vieraista puhumattakaan. Kun Saimaan kanava valmistui vuonna 1856, merkitsi se Viipurille vesitien avautumista Järvi-Suomeen ja sen myötä yhä lisääntyvää kauttakulkuvientiä niin Pietariin kuin maailman markkinoille. 1800-luvun lopulla huomattiin tarve ryhtyä todella rakentamaan Uuraasta ulkosatamaa ja kun itsenäisyyden alussa vuonna 1926 alueelle ulotettiin rautatie ja ruoppaukset saatiin valmiiksi 1930-luvun alussa, oli Uuraasta kehittynyt todellinen suursatama.

Sataman myötä kehittyi myös asutus joka muuttui kaupunkimaiseksi. Uuraaseen perustettiin kouluja ja kulttuurilaitoksia ja se muodosti oman erityisen kaupunginosan Viipurissa.

Kuten odottaa saattoi, teos keskittyy etupäässä kuvaamaan Uuraan kehittymistä satamaksi ja sataman kautta käydään myös läpi paikkakunnan muut kehitysvaiheet. Samalla tarjotaan lukijalle näkymä puutavaran vientiin, puutavaran lastaukseen ja siihen liittyvään työkulttuuriin – niin iloineen kuin suruineen, yhteistyömuotoineen, mutta myös lakkoineen ja lama-ajan ongelmineen. Koska ollaan Suomenlahden saaristossa, kuuluu kuvaan myös kalastajakulttuurin esittelyä – mm. putkakalastusta talvisella jäälakeudella ja hailirysäpyyntiä kesällä. Unohtamatta pirtun salakuljetustakaan kieltolakiaikana.

Loppusivuilla kerrataan vielä sotaisaa lähihistoriaa – uuraalaisesta näkökulmasta. Käydään sisällissota, jossa kärsijöinä olivat lähinnä siviilit ja uuraalaiset satamatyöläiset, otetaan vastaan talvisota ja menetetään kotikunnaat. Ne vallataan takaisin ja menetetään taas – lopullisestiko?

Vasta 1970-luvun lopulla päästään Uuraata katsomaan, kun matkustajalaivayhteys avataan Saimaan kanavan kautta Lappeenrannan ja Kotkan välille. Tuolloin mentiin joukolla etsimään tuttuja paikkoja laivan kannelta, valokuvaamaan salaa entisiä kotirantoja. Ensimmäisen kerran uuraalaiset pääsivät kotitantereilleen toukokuussa 1988, kun glasnost mahdollisti vapaamman matkailun myös meritietä menetettyyn Karjalaan.

Uuraalaiset ovat onnistuneet muistojensa kirjan tekemisessä. Kirjan artikkelit ovat mielenkiintoisia ja tekstit asettuvat myös laajempaan kontekstiin, poliittiseen ja valtiolliseen historiaan. Kuvitus on ainutlaatuista – lähes kauttaaltaan mustavalkoista lukuun ottamatta Yrjö Lohkon mainioita, värikkäitä ja eloisia, maalauksia, jotka kertovat Uuraasta ja etenkin uuraalaisista. Mainio oivallus kirjan tekijöiltä ja hieno suoritus Lohkolta.

Kerrankin on myös jaksettu käyttää karttamateriaalia ja sitä onkin riittävästi. Loppupuolelle teosta on koottu joukko murresanoja ja -sanontoja Viipurin, Uuraan ja Johanneksen seuduilta. Hieman yllättävä, irrallinen osio muuten loogisessa teoksessa.

Typografia ja taitto ovat Yrjö Lohkon asiantuntevaa käsialaa.

Vahva teos.

Lassi Saressalo

Tiedustelut: esim. Karjalan Liitto