Älä Putsaartaka unhot

Uudestakaupungista länteen

2.11.2015

Liukkonen, Kaarina: Älä Putsaartaka unhot… Saaristolaiselämää Heli ja Kari Sammaliston kertomana. Uudenkaupungin merihistoriallinen yhdistys. 2013. 248 s.

Onneksi avasin kirjan takakannen ennen kuin ryhdyin lukemaan. Sieltähän löytyikin Uudenkaupungin saariston kartta. Tämä saaristo lieneekin tavalliselle kotiseutukirjallisuutta lukevalle verraten outo, oudompi kuin romantisoitu Turun ja Ahvenanmaan saaristo tai Suomenlahden itäsaaristo.

Liukkonen lähti kokoamaan kotisaaristonsa perinnettä hakemalla saaristossa asuvia tai siellä asuneita. Hänen eteensä sattui aviopari Sammalisto, jotka ovat juuri Putsaarella elämänsä eläneet ja sen historian ja sisäiset kertomukset omaksuneet ja olivat valmiit niitä myös kirjailijalle kertomaan. Tästä kertomusmassasta yhdistettynä maailmanmenosta kertoviin dokumentteihin ja mm. professori Sakari Hinnerin teksteihin saaren paikannimistä ja luontokuvauksesta rakentuu mielenkiintoinen ja eläväntuntuinen kertomus saarelaiselämästä ennen nykypäivää. Nyt saari on talvella asumaton, niin kuin monet saaret niin Uudenkaupungin saaristossa kuin muuallakin rannikollamme. Kun vielä tekstiin saadaan sovitettua suoria putsaarelaismurteen lainauksia, ollaan aika syvällä elämän tarinoissa.

Hinnerin mukaan Putsaaren nimi on johdettu keskiaikaisesta kauppa-aluksen, bussan tai butsan mukaan. Tällaisten alusten ankkuripaikat ovat usealla saariston paikalla saaneet aluksista johdetun nimen (mm. Busskär Sottungassa, Kumlingessa ja Brändössä). Yksi näistä on siis Uudenkaupungin Putsaari. Hinnerin nimistöartikkeli on perin mielenkiintoinen ja kertoo ruotsinkielisen paikannimistön sopeutumisesta suomalaiseen kielimuotoon.

Historiallisessa johdanto-osassa Liukkonen käyttää hyväkseen paikallistarinastoa, arkistojenkin avulla. Suuri osa niistä on kansainvälistä vaellustarinastoa, joka on kulttuurisesti istutettu tunnettuihin paikkoihin saarella ja siellä kerrottuun tarinastoon. Kertomukset vanhasta kirkkopaikasta ja nykyisen kappelin historiasta, kirkonkelloista konkretisoituvat oikeassa todellisuudessa, nykyisen kappelirakennuksen ajoitus vaihtelee, mutta palautunee 1600-luvun lopulle seinäkirjoitusten ­ sen aikaisten tagien ­ ja vuosilukujen kautta.

Osana Venäjän valtaa Putsaarikin joutui osaksi maailmanhistoriaa. Sinne rakennettiin optisen lennättimen asema. Optinen lennätin oli lukuisten puisten tornien muodostama ketju Pietarista länteen pitkin rannikkoa. Kääntelemällä torneissa olevien siipien suuntaa välittyi viesti asemalta toiselle muutamassa tunnissa idästä länteen ja takaisinkin. Saarella oli myös venäläinen varuskunta 1800-luvulla, mikä luonnollisesti lisäsi kontakteja saarelaisten ja ulkomaailman välillä.

Kun sitten 1900-luvun alussa liikemiehet havaitsivat, että Putsaaren kiviperä oli otollista jalostukseen, alkoi toinen kausi saaren elämässä. Tai oikeastaan kolmas, jos ensimmäiseksi lasketaan aika ennen ulkopuolista vaikutusta. Tuolloin ainoastaan kauppamatkat Uuteenkaupunkiin ja naimakontaktit Ahvenanmaan suuntaan olivat yhdysside ulkomaailmaan. Kivilouhimot toivat saarelle ulkopuolista työvoimaa ja sen myötä toki vaikutteita, rahaa ja murheitakin. Kivilouhokset tuhosivat saaren keskeismaisemat, jätekasat jäivät ja kiveä louhittiin aivan perinteisen kyläkeskuksen talojen liepeiltä. Mutta hyötyjäkin oli, raha liikkui ja saarelaiset saivat kompensaatiota työväen majoittamisesta ja ruokkimisestakin. Nyt tuo kivilouhintamaisema on osa saaren museomaisemaa – ironista kyllä. Louhinta loppui 1950-luvulla, kun kaupungeissa siirryttiin nupukivikaduista asfalttikatuihin.

Kotiseutukirja ei olisi mitään ilman saaren asukkaista kertovaa osiota. Saaren talot ja suvut käydään tarkkaan läpi, kuitenkin niin, ettei teoksesta muodostu sukututkimuskirjaa. Pienet henkilökuvat talo talolta rikastuttavat lukijan kuvaa elämästä saarella. Samassa yhteydessä kuvataan mm. veneenveistotaitoja ja -kulttuuria, kerrotaan matkoista mantereelle ja yhteydenpidosta postin, radiolaitteiden ja sittemmin puhelimen avulla. Myös kalastuskulttuurin muutokset tuodaan esiin, lopputulemana teollinen kalankasvatus. Tätä osiota rikastuttavat monet kalatarinat, kalajutut, jotka ovat sellaisia kuin kalajutut kaikkialla, rikasta kertomusperinnettä.

Mielenkiintoinen yksityiskohta on luku havereista, onnettomuuksista saaristossa, jossa paikallisilla oli oma roolinsa pelastettaessa onnettomuuden uhreja ja erityisesti haaksirikkoutuneiden alusten lasteja. Vanha saaristolaistapa omia haaksirikkotavarat piiloutuvat muun kuvauksen joukkoon.

Monet muistelukset, osa paikallismurteella, tekevät kirjan luettavaksi ja tuovat elävät ihmiset lähelle. Yhtä lähelle tulevat oivallisesti valikoidut valokuvat niin Uudenkaupungin museon aarteistosta kuin yksittäisten ihmisten valokuva-albumeista. Kuvien dokumentaatio on toteutettu oikeaoppisesti. Teoksessa ei ole lähdeviitteistöä, eikä sitä tarvitakaan, haastatteluosioissa kertojat mainitaan nimeltä. Lopussa on luettelo käytetystä kirjallisuudesta.

Vaakasuoraksi A4 -kokoiseksi taitettu teos on ulkoasultaan Emil Hyvärisen rauhallista ja selkeää työtä.

Mielenkiintoinen tuttavuus!

Lassi Saressalo

Tiedustelut: 25 euron hintaista kirjaa myy Uudenkaupungin merihistoriallinen yhdistys. Puh. 044 525 5300.