Patriisitalo puiston laidalla

Elämää julkisivun takana

Knapas, Rainer (red./toim.): Patricierhuset vid skvären, Bulevarden 10. Helsingfors. Patriisitalo puiston laidalla. Bulevardi 10. Helsinki. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Kirjokansi 25. 2013. 238 s.

Jotkut kirjoittavat maakuntahistoriaa, toiset pitäjäkuvauksia, joillekin tärkeää ovat kylät. Mutta Albert de la Chapelle, aatelissuvun edustaja, jonka suvun elämisistä teos kertoo, ja suurliikemies Kyösti Kakkonen halusivat kirjan talosta ja sen elämästä viimeisten 140 vuoden ajalta. Helsinkiläisittäin kyse on kiinteistöstä, joka sijaitseen tontilla nro 3 Korppikotkan korttelissa. Helsingissähän nimettiin kaupunginosittain kortteleita eri eläinten mukaan. Vapaaherra Axel Fredrik de la Chapelle osti vuonna 1873 jo 1820-luvulla tontitetun ja eri rakennusvaiheita läpikäyneen kiinteistön ja asettui siihen asumaan. Varsinainen Bulevardi 10, nykyinen
uusrenessanssitalo valmistui vuonna 1894, siitäkin siis runsas vuosisata aikaa.

Teoksen ensimmäinen pääluku keskittyykin kiinteistön rakennushistoriaan ja nykyisen rakennuksen arkkitehtoniseen kuvaamiseen. Sen on laatinut Sebastian Savander. Bulevardi 10 valmistui siis vuonna 1894 eikä siihen tehty suurempia ulkoisia muutoksia ennen kuin rakennusta korotettiin yhdellä kerroksella vuonna 1954 ja talon julkisivu sai nykyisen muotonsa. Tuolloin kiinteistön konttoristuminen oli jo alkanut ja sai huippunsa, kun piharakennukseen kohosi selvä toimistotilarakennus. Sisällä oli kuitenkin tapahtunut, hissi saatiin 1934 ja huonejakoja alettiin muuttaa uusia tarpeita varten 1960-luvulla. Asukkaiden määrä väheni ja tiloja muutettiin toimistotiloiksi. Viimeinen rakennusvaihe oli vuonna 2001noussut uusin konttorisiipi, jonka jälkeen koko kiinteistön funktio oli muuttunut asuntotiloista toimistotiloiksi.

Konttoristuminen loppui kuitenkin päärakennuksen osalta, kun kiinteistö siirtyi liikemies Kyösti Kakkoselle. Hän halusi palauttaa rakennuksen asuinkäyttöön. Tilannetta helpotti luonnollisesti se, että päärakennuksen käyttö toimistotiloina oli hankalahkoa, ja vuokralaisfirmat vaihtuivat alinomaa ja hakeutuivat varsinaisiin liiketoimintatiloihin useinkin kantakaupungin ulkopuolelle.

Toisessa pääluvussa Rainer Knapas johdattaa lukijansa de la Chapellen patriisisuvun vaiheisiin unohtamatta Antelleja, jotka avioliiton kautta kytkeytyvät päätarinaan. Molemmat ovat aatelissukuja, joiden taustat yhteiskunnan eliittinä palautuvat Suomen suuriruhtinaskunnan alkuvuosiin virkamiessukuina ja kartanonomistajina. Uusi hallintokoneisto nimittäin antoi 1800-luvun kuluessa aatelistolle lisääntyviä mahdollisuuksia yhdistää etuoikeutettu rälssiomistus virkauraan. Tämä taas edellytti virkamiehen asettuvan asumaan Helsinkiin tai ainakin läänien pääkaupunkeihin tai hovioikeuskaupunkeihin, Turkuun, Viipuriin tai Vaasaan. De la Chapellen aatelissuku oli introdusoitu Tukholman Ritarihuoneella jo vuonna 1654 ja Suomen Ritarihuoneella vuonna 1818. Tästä alkaa käsillä olevan teoksen sukututkimusosio, käydään läpi 1800- ja 1900-luvun sukuhistoriaa ja samalla saadaan laaja katsaus yläluokan elämään. Ja itse asiassa seurataan Bulevardi 10:n elämää, olihan se de la Chapellien tukikohta. Heille kuuluivat päärakennuksen asunnot – piharakennuksissa asuivat palvelijat ja erilaiset vuokralaiset.

Kolmas pääluku kuvaa mystistä tilaa rakennuksen pihapiirissä. Knapas tarjoaa meille sitä salattua maailmaa, joka hyvinkin sopii aatelissuvun miehille. Kyse on vapaamuurareiden Phoenix-loosi, joka muutostöiden jälkeen toimi tiloissa vuodesta 1934 vuoteen 1964, minkä jälkeen temppeli purettiin. Temppeli Bulevardi 10:n pihalla oli salaperäinen maailma talon asukkaille. Vapaamuurarit saapuivat tilaansa juhlallisesti silinterihatuissaan ja aiheuttivat väristyksiä erityisesti pihapiirin lapsissa, jotka luonnollisesti yrittivät kurkistella temppeliin selkoa saadakseen. Mutta turhaan, temppeli säilytti salaisuutensa.

Knapaksen kolmas artikkeli esittelee kiinteistön konttoristumisvaiheet, joita jo on kuvattu. Loppuosan teosta täyttää taidehistorioitsija Markku Valkosen artikkeli siitä, miten Elcoteqin luojan, liikemies Antti Piipon ja Bulevardi 10:n uuden omistajan, mm. Tokmannistaan tunnetun Kyösti Kakkosen yhdisti yhteinen harrastus, nykytaide. Piippo yhdessä Pilvi ja Mikko Kalhaman kanssa perusti Helsinki Contemporary -gallerian, joka sijoittui Bulevardin galleriaryppääseen. Galleria on keskittynyt uuteen suomalaiseen taiteeseen ja taiteilijoihin kuukausittain vaihtuvin näyttelyin. Kakkonen taas perusti Bulevardi 10:een omaan kotiinsa kokoelmiensa pysyvän olosijan. Kokoelmia on ollut mahdollista nähdä ympäri maata pidettävissä näyttelyissä, joihin teoksia lainataan. Paitsi maailmankuulua nykytaidetta kokoelma sisältää myös laajalti suomalaista designia, Valkonen vertaakin Kakkosen kokoelmaa Design-museon ja Suomen Lasimuseon kokoelmiin.

Viime sivuilla Tuomo Siitonen kuvaa rakennuksen palauttavia muutostöitä. Teoksessa on riittävä lähdeluettelo myös valokuvista sekä syventävä kirjallisuusluettelo. Liitteissä esitellään Bulevardi 10:ssä asuneet Chapellen suvun jäsenet ja muut henkikirjojen mukaiset asukkaat vuosien 1895 ja 1975 välisenä aikana. Liite antaa mainion kuvan ”kahden rakennuksen väestä”, päärakennuksen ja sivurakennusten asukkaista. Teos on kauttaaltaan kaksikielinen.

Patriisitalo puiston laidalla on paitsi sisällöltään mielenkiintoinen myös ulkoasultaan mainio ja arvokas. Nina Hauta-aho on toiminut paitsi aputoimittajana erityisesti kuvituksen hankkijana ja siinä onnistunut. Kauniista taitosta ja graafisesta suunnittelusta vastaa Anne Kaikkonen/Timangi.

Erinomainen katsaus maailmaan julkisivun takana – niin rakennuksen kuin ihmistenkin.

Lassi Saressalo