Töysäläisen lapikkaan jäljet

23.9.2013
Ritva Sorila
Töysäläisen lapikkaan jäljet…Töysän kenkätehdas Oy 80 vuotta
Omakustanne
2012
144 s.

Lapikasta lattiaan

Tässä kirjassa on monta kerronnan tasoa. Ensiksi ja etupäässä se on kertomus pienyrityksestä, josta vuosikymmenten myötä kehkeytyi aikaansa seuraava nyt jo kolmannen sukupolven perheyritys, vieläkin toimiva ja innovaatioitaan etsivä. Yritystoiminta liittyy eteläpohjalaiseen mentaliteettiin, tässä tapauksessa töysäläiseen yrittäjähenkeen, joka tuotti pitäjälle ja sen kylille käsityötaitoa ja siitä ponnistunutta pienyrittäjyyttä, keskisuureksi sitten hiljalleen kehkeytyen.

Se on myös kuvaus Mäkelöiden yrittäjäsuvusta, eikä teos tätä tarkoitusta kiistäkään. Kirjan lopussa on sukuluettelo ja koko kerronnan ajan seurataan perustajaperheen tapahtumia ja vastuun siirtymistä uudelle sukupolvelle. Perustaja Arvid Mäkelä (1896–1949) Töysästä lähti suutarinoppiin kyllästyttyään puiden pilkkomiseen kotipihallaan, löysi puolisokseen alavutelaisen Maria Matara-ahon (1894–1976) ja aloitti liiketoiminnan Seinäjoella vuonna 1919. Jalkineliikkeessä valmistettiin lapikkaita ja saappaita.

Siinäpä sitten löytyykin yrityshistoriikin kolmas kerrontataso. Lukija saa varsin selkeän ja kulttuurihistoriallisesti pätevän katsauksen siitä, mikä lapikas oikein on. Tuo kippurakärkinen nahkajalkine, joka on elänyt suomalaisen jalassa ilmeisesti vuosisadat, käsityöläisten valmistamasta hiljalleen teolliseksi muuntuvana. Nyt lapikasta ja muuta kippurakärkistä valmistetaan myös huovasta, mikä on antanut hyvät mahdollisuudet tuotekehittelyyn niin, että myös naiset tätä jalkinetta hankkivat. Ja tokihan naisten jalassa eräänlainen lapikas on ollut kansantanssijoiden kippurakenkä, sekin usein töysäläistä valmistetta.

Seinäjoelta Mäkelän nouseva yritystoiminta siirtyi Jepualle, kunnes kotiutui takaisin Töysään sinne jäädäkseen. Ja jopa niin, että kenkävalmistuksen rinnalle kehittyi jalkinemyymälä sen kuuluisan Tuurin kyläkaupan miljööseen. Historiateos kertoo kaihtamatta myös kenkätehtailun vaikeudet. Työväenliikkeen kuristavan otteen, työaikakysymykset ja palkkasopimukset, jotka johtivat ajoittain henkilöstön supistamiseen – taustalla eivät juurikaan olleet omat työtekijät vaan valtataistelua käyvät ammattiyhdistysammattilaiset. Kohdattiin myös halpatuonti kaukomailta, kun Suomen kansa alkoi siirtyä kertakäyttökulttuuriin, myös jalkineiden osalta.

Sorila pyörittää tekstin rinnalla historian kainalotekstejä, kovinkin tiiviitä, pitämässä lukijaa ajan tasalla. Mitä muualla Suomessa ja maailmalla tapahtui, kun Töysässä tehtiin kenkiä, kun suhdanteet vaihtelivat, kun löydettiin markkinoita maailmalta, kun lama kuristi, kun täytettiin 80 vuotta?

Loppusivuilla tarjotaan kenkäteollisuuden ja suutarintyön, jalkinevalmistajan ammattisanastoa, käydään läpi lapikkaan tekovaiheet niin käsityönä kuin tehdasvalmisteena (en tiennytkään, että vieläkin voi saada puunaulaiset lapikkaat) ja seurataan keskeisen Mäkelän suvun elämänpiiriä, harrastuksia, yhdistyselämää, ja mielitekoja. Taitto oli tilattu Mainosmaa Oy:tä, eikä hassumpi ratkaisu. Kuvitus siirtyy 1970-luvulta värilliseksi, mikä lienee hyväksyttävissä, vaikka edelleenkin karsastan väri- ja mustavalkokuvien taittamista samalle aukeamalle. Otsikot on sijoitettu vihreisiin palkkeihin ja samaa väriä ovat myös mainitut historiakainalotekstit. Kannen lapikkaat ja takakannen lapikkaanjäljet kertovat mistä on kysymys.

Mukava teos lahjaksi 80-vuotiaalle töysäläiselle lapikkaalle ja sen tekijöille.

Lassi Saressalo