Joki on Nurmon äiti

04.03.2013
Sulevi Riukulehto ja Timo Suutari
Joki on Nurmon äiti– Nurmonjokilaakso kotiseutukuvassa
Helsingin yliopisto, Ruralia-instituutti
Julkaisuja 28
2012
134 s.

Uutta suuntaa kotiseutututkimukselle

Mikä Ruralia? No Helsingin yliopiston Ruralia-instituutin tehtävänä on edistää maaseudun elinkeinoja ja elinolosuhteita. Toiminnot tehtävän toteuttamiseksi ovat tutkimus, opetus, kehittäminen ja koulutus sekä yhteiskunnallinen vuorovaikutus ja yhteistyö. Ruralia-instituutti toimii kolmella osaamisalalla: aluekehitys ja maaseutupolitiikka, luomu, luonnonvarat ja elintarvikkeet sekä osuustoiminta ja yrittäjyys.

Ruralia-instituutin toimintayksiköt sijaitsevat Mikkelissä ja Seinäjoella. Yksiköissä työskentelee yhteensä noin seitsemänkymmentä henkilöä. Ruralia-instituutti toimii yliopistokeskuksissa molemmilla paikkakunnilla.

Instituutissa toimii aluehistoriaan, kotiseutuunja kulttuuriin keskittyvä tutkimusryhmä, jonka tehtävänä on mm. edistää kotiseutututkimusta kokoamalla erityyppisiä aineistoja ja kehittämällä ja testaamalla uutta kotiseututeoriaa. Nyt käsillä oleva nurmolaisuutta esittelevä teos on ensimmäinen osa kokonaisuutta, joka tulevaisuudessa laajenee muuallekin Etelä-Pohjanmaalle kuin Nurmoon. Taustalla on Uuden Seinäjoen synty, joka muodostui, kun Seinäjoki, Nurmo ja Ylistaro muodostivat uuden kuntakokonaisuuden. Peräseinäjoki oli liitetty Seinäjokeen jo aiemmin. Taustalla on myös tutkijain ajatus, että kotiseutu-käsitteellä on muitakin ulottuvuuksia kuin jo vanhahko pelkästään taakse katsova ajatusmalli. Näinpä lähdettiin katsomaan, mitä se kotiseutuajattelu tänään on. Toisaalta kirjoittajat vievät meidät alkutekstissään hembygdin, Heimatin ja kotiseudun merkitystaustoihin, lisäävät siihen ripauksen slaavilaisia samaa tarkoittavia käsitteitä ja ihmettelevät, kun englanniksi ei samaa merkitystä tunnu millään löytyvän. Ajattelukulku vie yksilötason kotiseudun hahmottamiseen ja sitä kautta yhteisesti jaettuihin kotiseudun merkityksiin. Toisaalta haetaan nykymaailman liikkuvassakin elämässä kiinnityskohteita, paikkoja, jotka ovat yhteisölle tärkeitä. Ne eivät enää ole, kuten oli laita vielä takavuosina, yksiä paikkoja – kotiseutu ei ollut yksipaikkainen vaan nyt se yhä useammin on monipaikkainen, ihmisellä on useampia paikkoja, jotka hän tuntee omakseen ja jonka tunteen hän myös voi jakaa muiden kanssa.

Tätä paikkakeskustelua ja kotipaikan ja -seudun määrittelyä on toki käyty jo vuosikymmeniä, mutta tässä kokeellisessa kontekstissa kirjoittajat ja tutkimuksen suorittajat pääsevät selkeästi testaamaan, mitä on nurmolaisten erilaisten ihmisten eri kotiseutukäsitteet ja mitä kokonaisuuksia niistä voidaan rakentaa – tai mitä ihmiset itse rakentavat. Tässä toki tulee esiin kysymys siitä, kuka valitsee ja määrittää kotiseututunteen keskeiset sisällöt ja mikä symboliikka valikoituu kotiseudun tunnuksiksi.

Tätä varten Riukulehto ja Suutari kehittivät uudenlaisen kenttätyömallin, joka lähtee liikkeelle käsitteestä kotiseutusuunnittelu. Käsillä oleva raportti onkin osa kokonaisuutta, Nurmonjokilaakson kotiseutusuunnitelma. Tavoitteena ei kuitenkaan ollut eikä ole ulkoa ohjautuva suunnitelma siitä, millainen kotiseutu Nurmon pitäisi olla nurmolaisille – niin yksipaikkaisille kuin monipaikkaisille. Tavoitteena on ollut koota yhteen yksittäisten kansalaisten ja eri ryhmien mielikuvia kotiseudusta, hakea symboliikan ydinkohdat ja tarjota tämä tieto takaisin nurmolaisille, jotta he itse voivat käyttää sitä omaa kotiseutuaan kehitettäessä. Ei siis ulkopuolisille suunnittelijoille vaan kertojille ja kokijoille takaisin. Samalla kuitenkin syntyy kokemusperistä tietoa kokemuksellisen kotiseututeorian syventämiseksi. Ja tämä tieto ja nämä löydetyt asenneilmastot voivat palvella sitten laajemminkin yhteiskuntasuunnittelua, mutta erityisesti niin, että ne tarjoavat asukkaiden omat näkemykset siitä, mikä on meikäläistä ja meikäläisille tärkeää.

Kenttämenetelmänä oli ns. virikehaastattelu ryhmissä, Nurmoo-Seuran ja kyläyhdistysten suosiollisella avustuksella, jossa keskusteluryhmälle tarjottiin sanallisia ja kuvallisia virikkeitä ilman, että tutkijat pyrkivät millään lailla ohjaamaan syntynyttä ajatusten vaihtoa. Keskustelut nauhoitettiin ja niistä koottiin tämän käsillä olevan tiiviin raportin liitteeksi erillinen raportti nimeltään Kotiseutua kutomassa (2012), jossa käydyt keskustelut on esitelty.

Kirjan teksti lähtee tarkastelemaan käsitteitä yksipaikkainen kotiseutu ja monipaikkainen kotiseutu. Edelleenkin tuntuu olevan niin, että vaikka kertojilla on useita asuinpaikkoja, joku niistä, usein lapsuuden kotiseutu nousee muiden edelle. Tämä lienee tyypillisempää maaseutukulttuurille, mutta kyllähän kaupungeissakin on kaupunkikyliä, joiden tarjoamat kokemukset ovat kokijalle syvällisempiä kuin toiset kaupunkipaikat. Mutta yhä enemmän on ihmisiä, joilla kotiseutu-käsite on monipaikkainen, nykyään se voi liittyä jopa virtuaalisessa maailmassa elämiseen. Tämä ajattelu on hyvä muistaa, kun puhutaan kotiseututyön sisällöstä ja toiminnan laajentamisesta maassamuuttajiin, maahanmuuttajiin ja monipaikka-asujiin.

Varsinainen empiria lähtee liikkeelle luonnosta kotiseudun osana – tai itse asiassa rakennetun kulttuuriympäristön keskustelusta alkuperäisemmän luonnon kanssa. Monelle Nurmonjoki on luonnon ja kulttuuriympäristön kohtauspaikka, mutta sitä saatavat olla suot pitkospuineen, uintijärvet ja -lammet, metsät ja erilaiset kasvustot, jopa yksittäiset puut, joihin liittyy yksilöllisiä tai kollektiivisia muistipisteitä. Luontokohteista siirrytään sujuvasti rakennettuun ympäristöön peltoihin, latomaisemaan, kodin rakennuksiin, jokikyliin, kirkkoihin, siltoihin, teihin, kouluihin, kauppoihin, teollisuusrakennuksiin, muistomerkkeihin joista jokaisella on omat kertomuksensa ja joka usein on eri kokijalle erilainen.

Fyysisen ympäristön lisäksi luodattiin tutkimuksessa myös sosiaalista ja henkistä kotiseutua. Mietittiin, millaista se nurmolaisuus oikein on, onko uskonnolla, erityisesti körttiläisyydellä vaikutusta minuuden rakentumiseen tai muodostavatko poliittiset ja muut kansalaisliikkeet jotain nurmolaista. Myös ruokakulttuuri ja muu pienetnografia tulee esiin. Jopa niin, että Nurmossa koulussa syödään pinaattilätyt karviaishillon kanssa, kun taas naapurikunnassa lisänä on jauhelihakastike, toisaalla taas makea omenahillo ja Ähtärissä jopa maksamakkaran viipale tykötarpeena. Ja näitä makuja tuntui olevan vaikea vaihtaa. Historiaa kerrattiin ja yllättäen isonvihan tapaukset nousivat esiin – kauheudet kohta kahdensadan vuoden takaa. Mutta samastumiskohteitakin löytyi – ainakin painijoista, jotka edustivat ”meitä” maailman kisakentillä.

Näistä kaikista elementeistä muodostuu tämän päivän ”nurmoolaisuus”.

Teoksen lopussa tutkijat lähtevät tarkastelemaan uutta kuntakokonaisuutta ja vertaavat prosessia muihin 2000-luvulla toteutettuihin kuntaliitoksiin. Tässä teksti tangeeraa lujasti Kotiseutuliiton kuntaliitostutkijaryhmän keskusteluja ja pohdiskeluja – mistä nyt ollaan kotoisin, mikä meikäläisten nimi on, emme me toisiksi muutu, mutta samalla faktojen tunnustaminen – raja on paitsi maastossa myös ihmisten mielessä. Ihmisellä voi toki olla eri tason identiteettejä, jos nyt kuntalaisuuteen identifioituminen niin tärkeää on. Ja tuntuuhan se olevan!

Loppujen lopuksi tutkimus osoitti, ettei ole olemassa yhtä ”nurmoolaisuutta”. On itse asiassa olemassa kulttuurihistoriallisesti katsottuna kolme entisen pitäjän osaa, joilla kaikilla oli omat maailmansa ja minuutensa. Oli yksipaikkaisuutta, oli monipaikkaisuutta, oli Seinäjokeen kallistuvaa näkökulmaa, oli myös niitä, joille asia ei tuntunut olevan lainkaan tärkeä. Mutta yhteistä ehkä on se, että ollaan mielellään lähellä Seinäjokea, mutta riittävän kaukana – ettei muututa seinäjokisiksi.

Lassi Saressalo

Kirjaa voi tilata tutkimusjohtaja Sulevi Riukulehdolta: p. 050 574 4041, etunimi.sukunimi@helsinki.fi tai projektisuunnittelija Timo Suutarilta p. 050 4151161, etunimi.sukunimi@helsinki.fi

Teos on luettavissa myös sähköisesti osoitteessa: http://www.helsinki.fi/ruralia/julkaisut/pdf/Julkaisuja28.pdf