Voe paekkoa!

Pohdittua tietoa kyliltä

Möttönen, Sakari; Oikari, Lassi ja Mäntylä, Eero: Voe paekkoa! Historiaa ja tarinaa Kimingin, Oikarin ja Purolan kyliltä. Kimingin Nuorisoseura 2025. 360 s.

Voe paekkoa huudahdus kertoo omalla tavallaan tämän kotiseutukirjan kohdealueen sijoittumisesta hämäläisten, savolaisten ja vähän pohjalaistenkin asuma-alueiden leikkauskohtaan, nykyisen Karstulan seutuville valtatie 13:n varteen. Tämä piti oikein tarkistaa erikseen, kun tekijät eivät olleet ymmärtäneet tarjota lukijalle aluekarttaa kirjan etu- tai takasisäkansille. Toki sivun 326 kartta tarjoaa lähikuvan Kimingistä ja naapurikylistä, mutta sekään ei sijoita seutua laajempaan yhteyteen.

Taustaa

Kyläkirjoja moititaan usein siitä, että niiden sanoma kohdistuu kuvattavasta kyläkokonaisuudesta alaspäin kyläyhteisön jäseniin ja heidän muodostamiinsa yhteisöihin, ilman, että kirjojen tarinat ja sisältö kytketään laajempiin historiallisiin, sosiaalipoliittisiin tai kulttuuripoliittisiin yhteyksiin. Suurelta osin tämä onkin totta.

Kyläkirjojen yksi keskeinen tavoitehan onkin tarjota kohdeyhteisölleen ja sen yksittäisille jäsenille, joko nykyisin kylissä asuville, sieltä pois muuttaneille ja heidän jälkeläisilleen tietyllä tavalla sisäpiirin tietoa ja tarinaa siitä, kuinka kotiseudulla ennen on eletty. Kertomuksen siitä, miten elämä on muuttunut, ja miten kylällä nykyisin eletään. Ja myös tietoa siitä, mikä on lukijan paikka kulloinkin kuvatussa yhteisössä ja sen elämässä.

Tavalllisesti historiankirjoituksessa katsellaan ikään kuin ylhäältä alaspäin. Tarkastellaan valtion ja kuvattavan alueen historiaa, yhteisörakennetta ja sen toimintoja, kunnes lopulta ehkä päästään kylätasolle. Hyvänä esimerkkinä tästä ovat pitäjänhistoriat, jotka noudattavat selkeää historioitsijoiden hyväksymää sisältökaavaa. Näissä tutkimuksissa yksilötason kohtaaminen jää lähinnä vaikuttajahenkilöiden esittelyyn ja erilaisten järjestöjen vastuuhenkilöiden luettelointiin ilman kosketusta elävään elämään.

Nyt käsillä oleva teos hämmentää tätä kahtiajakoa. Tekijät ovat halunneet – ja myös pystyneet – kytkemään tekstiinsä ainakin kolme, jopa neljäkin eri kerrontatasoa. He tarjoavat tapahtumakerrontaa kyläyhteisön ja sen jäsenten yksilötasolta, mutta sitovat sen samalla laajempiin alue- ja kuntakokonaisuuksiin, ja tarjoavat näillekin taustaksi valtio-, yhteiskunta- ja kulttuuripoliittisen yleisnäkemyksen Suomen historian konteksteihin.

Siinä mielessä tätä kyläkirjaa (otsikosta huolimatta) voi pitää hyvänä esimerkkinä siitä, kuinka tekijät ovat pystyneet yhdistämään kerronnan eri tasot. Kun vielä tämän teoksen jokaisen pääluvun alkuun tarjotaan selkeä tiivistelmä siitä, mitä seuraavilla sivuilla tulee tapahtumaan, ja mihin suurempaan kokonaisuuteen tuleva tekstin tapahtumakerronta liittyy, on lukija koko ajan mukana suuressa kertomuksessa ja siitä johdetussa pienemmässä kertomuksessa, jota kirja lukijalle tarjoaa.

Kirja on koottu kahdeksasta pääluvusta ja kaikkiaan kahdestakymmenestäviidestä eri artikkelista, minkä lisäksi kirjan lopussa on vielä joukko sinänsä irrallisia eri julkaisukanavista, erityisesti joululehdistä, napattuja kertomuksia, jotka eivät suoraan liity leipätekstin suureen kertomukseen, mutta tarjoavat kuitenkin jonkin näköistä lukuviihdettä.

Historiaa

Historiallisessa taustaosassa kirjoittajat vievät lukijansa – kuten tällaisessa teoksessa kuuluukin – muinaisaikoihin ja ensimmäisiin dokumentteihin 1550-luvulle, jolloin aikaisemmin paikallissukujen omistamien eräalueiden omistus kumottiin, ja kruunu muodosti niin sanottuja jakokuntia. Ne olivat kruununmaita, joihin eri päätöksillä luovutettiin metsästys- ja muut käyttöoikeudet paikallisille asukkaille.

Syntyivät kruununtalot, jotka maksoivat veronsa suoraan valtiolle. Toisaalta kirjoittajat tarkastelevat niin sanottua rälssilaitosta. Se oli orastavan feodaalisen yhteiskunnan ilmiö, jossa tiettyjä alueita, verokyliä, annettiin yhteiskunnallisesti hyvin palvelleille henkilöille lahjoitusmaina, joita heillä oli oikeus verottaa. Tämä verotusoikeus kyllä sitten myöhemmin peruttiin (ns. reduktio), koska valtio huomasi, että verotulot menivät väärään kukkaroon.

Kaskitaloudesta oltiin hiljalleen siirtymässä 1600–1700-luvuilla varsinaiseen viljelytalouteen, jonka sitten lopulta täydensi isojako, joka näillä seuduilla tapahtui 1700-luvun puolivälin vaiheilla. Tuolloin kruununtiloista tuli loppujen lopuksi perintötiloja. Taustalla oli yhteiskunnallisen ajattelun muutos. Vallitsevan liberalistisen ajattelun mukaisesti valtiovalta katsoi, että maansa omistava talonpoika tuottaa enemmän verotuloja kuin vuokralla maataan viljelevä. Tilojen ulkopuolelle jäävät metsät katsottiin valtion omaisuudeksi, ja sen mukaisesti perustettiin metsän käyttöä valvovat viranomaiset.

Teollistumista

Teoksen kolmas pääluku tarkastelee Kimingissä orastavaa rautateollisuutta. Täällä, niin kuin monessa muussakin paikassa Suomessa, käytettiin järvimalmia. Perustettavalla ruukilla oli oikeus nostaa malmia erikseen nimetyistä järvistä ja jalostaa siitä rauta- ja terästuotteita. Näitä muun muassa laivateollisuus käytti hyväkseen. Vuonna 1839 Kiminkiin perustettiin Suomen ruotsinkielisen pääoman tuella rautatehdas, joka jaksoi elää vuosisadan loppuun, aina vuoteen 1897.

Tällainen teollisuuslaitos, joka parhaimmillaan työllisti jopa sata henkilöä, muutti tietenkin yhteiskunnan sosioekonomista rakennetta. Syntyi omistava ruotsinkielinen yläluokka, ammattitaitoinen, usein kyläyhteisön ulkopuolelta rekrytoitu teollisuusalan asiantuntijaryhmä ja lopulta teollisuustyöväenluokkainen yhteisön osa. Rautatehtaan toiminnan loputtua alkanut sahateollisuus korvasi tämän 1800-luvun lopulla toimintansa lopettaneen rautatehtaan sosiaalisen järjestelmän. Kimingissä saha toimikin vuodesta 1932 aina vuoteen 1965.

Teos jatkaa yhteiskunnan tarkastelua tarjoamalla kuvan yksityisistä kauppiaista ennen järjestäytyneitä kauppaliikkeitä. Kyläyhteisön muutoksia kuvataan teoksessa kiitettävästi kainaloartikkeleina, jotka ikään kuin tarkentavat sitä yleistä muutoskuvaa, jonka kirjoittajat haluavat yhteiskunnan muutoksista lukijalle tarjota.

Sota-ajat

Kyläkirjojen ja yleensäkin suomalaisen historiankirjoituksen keskeinen aihe on sota. Sota-aikoja tässä teoksessa tarkastellaan erityisesti Suomen sodan ajoilta. Eletään siis 1800-luvn alkua, jolloin käytiin näilläkin seuduilla taisteluja, kun venäläinen hyökkäävä osapuoli eteni Jyväskylä–Kokkola-maantietä pitkin kohti Pohjanmaata. Sotajoukkojen kohtaaminen tapahtui täällä Karstulan (Enojoen) taistelussa, jossa Ruotsin puolella joukkoja johti eversti Otto Henrik von Fieandt (1762–1823). Tätäkin lukua taustoitetaan niin, että lukija tietää mihin suurempaan eurooppalaiseen sotahistoriaan tämäkin sotavoimien kohtaaminen liittyi.

Enojoen taistelun hävisi ruotsalainen osapuoli, joka kärsi erittäin huomattavia tappioita. Tämä taistelu käytännössä ratkaisi Suomen sodan. Sen jälkeen venäläinen sotaväki pääsi etenemään Pohjanmaalle ja ympäri Perämerta aina Ruotsin puolelle asti. Haminassa tehtiin 1809 rauha, jossa koko Suomi siirtyi Venäjän vallan alle. Kirja tarjoaa myös näkymän J. L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoihin, ja sen runoon Otto von Fieandt, joka kertoo juuri tästä taistelusta.

Sotatarinasto jatkuu sisällissodan tai vapaussodan kuvauksella. Karstulan tapahtumia selvitellään ja käsitellään varsin neutraalisti. Talvi- ja jatkosotaa käsitellään teoksessa yleisesti sotahistorian kautta sekä tuomalla tapahtumat lähelle sitten parin kolmen henkilötarinan kautta.

Siirtolaisuus

Seuraava pääluku kertoo siirtolaisuudesta, ja siihen tuodaan mielenkiintoinen näkökulma, kun 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Amerikansiirtolaisuus Suomesta osana eurooppalaista suurta muuttoliikettä alkoi. Se koski luonnollisesti myös Karstulan seutuja. Kun rautatehdas oli lopettanut toimintansa, joutuivat työntekijät tyhjän päälle, ja he lähtivät varsin suurin joukoin Amerikan maille tulevaisuuttansa etsimään. Muutamalla henkilökuvalla kuvataan tätä siirtolaisuusprosessia, oloja lännen mailla ja suomalaisten sulautumista Amerikan monikansalliseen yhteisöön.

Pian teoksessa hypätäänkin Suomen sisäiseen siirtolaisuuteen, Itä-Suomen evakkokarjalaisten asuttamiseen uusille tantereille. Tämä prosessi viime sotien jälkeen kohdistui luonnollisesti myös Karstulan ja Kimingin seuduille. Uusiin olosuhteisiin piti sijoittaa neljäsataatuhatta evakkoa, joita oli satatuhatta työkuntoista miestä perheineen. Samalla sijoitettiin ns. kylmille tiloille sodan käyneitä veteraaneja uutta elämäänsä aloittamaan. Noita prosesseja kuvataan taas henkilöhistorioiden kautta. Taaskin yhdistyy teoksessa toisiinsa suuri kertomus pieneen kertomukseen.

Kauan ei kestänyt, kun tarjotut uuden elämän aloittamisen mahdollisuudet todettiin huonoiksi, ja kun samaan aikaan Ruotsi houkutteli ja propagoi työvoiman tarvettansa, alkoi uusi siirtolaisuus. Ensimmäinen ja etenkin toinen polvi uudistilallisia löysi tulevaisuutensa Ruotsin teollisuusyhteisöistä. Tätäkin prosessia taustoitetaan hyvin ja kuvataan sitten henkilötarinoilla, jotka avaavat niin menestyneiden kuin huonompionnistenkin Ruotsiin menneiden kohtaloita.

Nämä kolme siirtolaisuusvaihetta muodostavat – yllättävää kylläkin – itse asiassa yhden yhtenäisen kokonaisuuden Suomen historiassa, jonka kirjan tekijät tietoisesti esittävät yhtenä kansallisena muutosprosessina. Siihen voidaan vielä neljäntenä yhdistää käynnissä oleva yhteiskunnan modernisaation synnyttämä sisäinen muuttoliike väestön keskittyessä perinteisistä maaseutuyhteisöistä kasvukeskuksiin.

Lopuksi

Kirjan tekijät päätyvät varsin laajaan loppulukuun, jossa he kietovat yhteen oikeastaan kaiken sen, mitä edellä on kerrottu. Siinä referoidaan laajemminkin kylätutkimuksia, mm. joensuulaisten kylätutkijoiden Sivakan kylätutkimusten tuloksia. Kylien elämä on modernisaation, kaupungistumisen ja sisäisen muuttoliikkeen myötä muuttunut, mutta tämä ei ole merkinnyt kylien kuolemaa. Kylistä on tullut jotakin uutta, kyläyhteisöjen sosiaalinen elämä on muuttunut entisistä yhdistys- ja seurarakenteisista yhteisöistä vapaa-ajan yhteisöiksi, ja kylien elämän vuosisykli rakentuu pitkälti tilapäis- ja kausiasukkaiden varaan.

Loppuluku ja teoksen läpikäyvä analyyttinen ote tuo käsillä olevan teoksen lähelle kylätutkimusteorioita samalla, kun se kuitenkin edustaa perusilmeeltään kyläkirjatraditiota. Joskin kovin laadukasta sellaista. Mainittakoon vielä, että tekijät varaavat itselleen mahdollisuuden laatia toisenkin kyläkirjan, jossa olisivat mukana talojen ja sukujen tarinat. Eli perinteisen kyläkirjan matrikkeliainekset.

Toivottavasti intoa riittää.

Mutta

Kaiken positiivisen rinnalle nostaisin kirjan epäonnistuneen taiton. Taittaja (jota ei ehkä häveliäisyyssyistä ole bibliografisissa tiedoissa mainittu) on ahtanut leipätekstin aivan liian ahtaaksi. Marginaalit ovat kapeat ja tekstistä tulee sujuvasta kynänkäytöstä huolimatta väkisinkin tunkkaisen tuntuista. Valitettavasti.

Toisena puutteena nostan esiin valokuvadokumentoinnin, jota kirjassa ei ole huomioitu. Toki kuvien aiheet on selvitetty ja kuvissa olevat henkilöt mahdollisuuksien mukaan tunnistettu. Mutta kuvien tekijänoikeuksiin kuuluva dokumentointi puuttuu kokonaan, mikä on suuri virhe.

Kaiken kaikkiaan teoksesta kuitenkin jää hyvä maku. Se on pitkästä aikaa kyläkirja, jota voi epäröimättä kiittää.

 

Lassi Saressalo

 

Tiedustelut/saatavuus:

Ulla Oikari
uoikari@gmail.com
p. 046 813 0440