Mitäs me taipalaiset
Pirkanmaan perukoilta
Martikainen, Paula: ”Mitäs me taipalaiset”, sano Saaristom maisteri: Tarinoita Onnistaipaleen kylästä ja sen asukkaista menneiltä vuosituhansilta, -sadoilta ja -kymmeniltä kaikkien niiden onnistaipalelaisten iloksi, jotka ovat kylästä ja sen menneistä ajoista kiinnostuneet. Omakustanne 2025. 283 s.
Onnistaipale on kylä Orivedellä. Kun käännyt E 63 tieltä Oriveden risteyksestä vasemmalle Ruoveden suuntaan, olet käytännössä jo Onnistaipaleen kylässä.
Paula Martikainen aloittaa teoksensa pyrkimällä selvittelemään Onnistaipaleen kylän nimihistoriaa ja esittelee siihen liittyviä kansanetymologisia selityksiä. Orivedeltä löytyy saman alkuisia paikannimiä kuten Onnisjärvi (nykykartoissa Myllyjärvi) ja Onnissaari. Nimen jälkiosa -taipale viittaa luonnollisesti vetotaipaleisiin, joita pitkin muinaiset vesireittejä pitkin kulkeneet erämiehet ja kauppiaat vetivät veneitään kannasten yli vesístöstä toiseen.
Mutta mitä tuo Onni(s) nimen edessä tuo mieleen? Tarkoittaako se aivan onnea, hyvää oloa vai jotain muuta. Yhtenä kansanomaisena selityksenä tarjotaan sitä, että vetotaipaleen jälkeen venettään raahanneet tunsivat vihdoin onnistuneensa päästyään uuteen vesistöön.
Samaan vetotaipaleteoriaan liittyy myös selitys, jonka mukaan kysymys on taipalekantasanasta, johon liittyy tuo onnis -osuus. Toinen selitys tälle maastoappellatiiville liittyy samalla tavalla maastoetymologiaan ja esiintyy jo Lönnrotin sanakirjassa, jossa onsi (genet. onnen) -sana merkitsee pitkää matalaa notkoa. Se saattaisikin olla juuri tämä Taipaleenjoen uoma, joka yhdistää kaksi järveä toisiinsa.
Gaddin kuvauksia
Martikainen kertoo omalla persoonallisella tyylillään vanhemmista eräajoista ja myös siitä, kuinka ensimmäiset vakituiset asukkaat kylän alueelle tulivat jo 1400-luvun lopulla, ja ainakin jo ennen 1500-luvun puoliväliä löytyy asiakirjoista dokumentteja vanhimmista tiloista. Vanhinta rakennuskantaa kylällä edustavat kaksi aittaa, joista toinen on jo vuodelta 1631 ja toinen vuodelta 1785.
Kansanelämän kuvauksessa Martikainen käyttää lähteenään Turun Akatemian professori Pehr Adrian Gaddin 1700-luvun lopulla kirjoittamaa käsikirjoitusta Satakunnan kihlakuntain pohjoisosan taloudellisen kuvaamisen yritys, joka käsittää huomautuksia maantieteen, muinaismuistojen, fysiikan, luonnonhistorian ja talouden ym. aloilta tarpeellisine piirroksineen, jonka Tampereen Historiallinen Seura julkaisi suomennoksena vuonna 1946.
Gadd kuvaa tässä kirjoituksessaan maaseudun olosuhteita ja elämää 1790-luvulla, kuten julkaisi monta muutakin luonnontieteellistä ja taloutta edistävää tekstiä. Tässä kuvauksessaan Gadd kertoo ihmisten elämästä, pukeutumisesta, ruokakulttuurista, lastenhoidosta, saunoista ja monista muista tuon ajan maaseutuelämän piirteistä.
Kummallinen kivi
Erikoinen ilmiö Onnistaipaleella, jonka Martikainen nostaa esiin, on nimeltään Jylkynkivi tai Jylkytinkivi, josta kerrotaan paikallisessa folkloressa. Sen oletetaan liittyvän jo metsälappalaisaikaan. Tuolloin olisi jollekin korkealle paikalle koottu kaksi päällekkäistä kiveä, joista ylempää jaloin keinuttamalla syntyi voimakas ääni, jota käytettiin hälytysäänenä vieraita havaittaessa. Tällaista kiveä tosin ei ole vieläkään löytynyt, erilaisia versioita on oletettu alkuperäisiksi, mutta kivi elää voimakkaasti tarinastossa.
Svärdit
Martikainen poimii teokseensa myös Suomen sodan tapahtumia. Hän luettelee Onnistaipaleelta joukon 1700-luvun ruotusotilaita. Tuolloinhan kyläkunnat varustivat ruotusotamiehiä valtakunnan jatkuviin sotiin. Oriveden–Ruoveden–Virtain seuduilta tunnetaan vaikkapa sissit Jacob Johan Roth ja Carl Johan Spoof, jotka tekivät tihutöitä venäläisten huoltojoukoissa.
Yksi näistä ruotusotilaista oli nimeltään Elias Eliasson, joka oli juuri Onnistaipaleelta kotoisin. Tuohon aikaan ruotusotilaille annettiin ”sotilasnimet” ja Eliassonista tuli Elias Svärd, joka pestautui vuonna 1804 Ruoveden komppaniaan. Hän tapasi sittemmin piika Maria Carlsdotterin, jonka kanssa avioitui.
Martikainen nostaakin esiin kysymyksen oliko tämä sotilas Svärd nimenomaan tuo Johan Ludvig Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden Svärd, ja jos oli, olisiko hänen vaimonsa Maria sitten ollut tuo huoltojoukkoihin mukaan lähtenyt nainen, joka sitten antoi myöhemmin nimensä koko Lotta Svärd-järjestölle. Nämä mielenkiintoiset spekulaatiot tuodaan esiin tekstissä ikään kuin teorioina tai ideoina, joita tekijä itsekään ei välttämättä ole pitänyt toteennäytettyinä.
Mielenkiintoisia havaintoja on myös se, että vuonna 1866 maassa kiellettiin kotipoltto ja jo vuonna 1858 Suomessa vaihdettiin liikenteen kulkusuunta vasemmanpuoleisesta oikeanpuoleiseen.
Kirjaan on koottu myös 1800-luvun lopun ja alkavan 1900-luvun satunnaisia lehtiotsikoita ja uutisia hevosvarkauksista, jalkapuista, kadonneesta hevosesta kuin onnistuneesta metsästyksestä.
Matrikkeliosa
Näiden sinänsä mielenkiintoisten alkulukujen jälkeen teos keskittyy esittelemään Onnistaipaleen asutusta sellaisena kuin se on voitu rekonstruoida nykyisten tilojen ja talojen sekä asukkaiden kautta. Teoksen etu- ja takasisäkansissa on kartat, joihin on merkitty paikannimiä ja juoksevasti numeroituja tilan ja talojen nimiä kaikkiaan 73 kappaletta.
Jotenkin outoa on, että ”otsikkokartta”, jossa lukee ”Onnistaipale ja kertomusten paikat” on takaisisäkannessa ja numeroitu paikkaluettelo etusisäkannessa. Martikainen on haastatellut matrikkelia varten kymmeniä henkilöitä ja käynyt myös arkistoaineistoa läpi. Oletan, että tekstit on tarkistettu kertomuskohteittain ja julkaisemiseen on saatu lupa. Matrikkeliin on sisällytetty runsaasti kerronta-aineistoa, perhetraditioita ja henkilöhistorioita.
Teoksen kuvamateriaali on dokumentoitu huolella, valitettavasti kuvien laatu on kärsinyt painotekniikasta, ja kuvat ovat jääneet haaleiksi.
Martikaisen teksti on sujuvaa, kynä on ollut terävä ja muste juoksevaa, joten osittain raskasta matrikkeliosaakin on miellyttävä lukea.
Lassi Saressalo
Saatavuus/tiedustelut:
Karhun Puutarha
p.050 464 6159 tai 050 556 4773
info@karhunpuutarha.fi