Kotikylämme Valtimon Sivakka
Kertomuksia tutkitusta kylästä
Häkkinen, Marjo-Riina; Grenman, Erkki: Kotikylämme Valtimon Sivakka. BoD omakustanne 2025. 362 s.
Pohjoiskarjalainen Valtimon pitäjän Sivakan kylä lienee yksi tutkituimpia suomalaisia kyläyhteisöjä. Ensimmäinen tutkimusraportti siitä valmistui jo vuonna 1973, mutta varsinaiset kylätutkimukset ovat myöhäisemmältä ajalta.
Niistä ensimmäinen Yhteiskunta kylässä. Tutkimuksia Sivakasta ja Rasinmäestä (Joensuun yliopisto, Karjalan tutkimuslaitos) ilmestyi vuonna 1984 ja saman kustantajan Kyläläiset ja kansalaiset. Tulkintoja Sivakasta ja Rasinmäestä vuonna 1996. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamana ilmestyivät teokset Kylän paikka. Uusia tulkintoja Sivakasta ja Rasinmäestä vuonna 2008 ja Kotona, kylässä liikkeellä. Sivakka ja Rasinmäki arjen ja mielen tiloina vuonna 2016.
Kirjoittajina ovat olleet pääasiallisesti Joensuun yliopiston (nyttemmin Itä-Suomen yliopisto) tutkijat. Ehkä tätä päivää kuvaa se, että käsillä olevan kirjan toimittajat sekä kirjan ensimmäisessä että viimeisessä alaviitteessä haluavat käyttää siitä ehdottomasti englanninkielistä lyhennettä UEF eli University of Eastern Finland. Lieneekö hienompaa käyttää tuota englanninkielistä lyhennettä myös kyläkirjassa? Tähän yhteyteen olisi voinut tietenkin nostaa esiin toisaalla leipätekstissä olevat tietueet Sivakan kylän näkymisestä laajemminkin suomalaisissa tiedotusvälineissä.
Johdannot
Teos jakautuu selkeästi kahteen osaan, joista ensimmäinen on juuri tutkijoiden kirjoittamia eräänlaisia johdantoartikkeleita. Jukka Kokkonen tarkastelee Sivakan kylän historiaa aina muinaisajoista Ruotsin autonomian alkuun, ja Alina Kuusisto jatkaa sitten kertomalla artikkelissaan, kuinka salokylän kaskitalonpoikien löyhä yhteisö kiinteytyy varsinaiseksi hallinnolliseksi kyläksi 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa.
Tämän jälkeen hypätään Merja Koistisen myötä Sivakan ja samalla laajemminkin Pielisen Karjalan hengelliseen elämään erityisesti herännäisyyden kautta. Ismo Björn puolestaan kirjoittaa artikkelissaan Sivakan kylästä osana laatimansa Valtimon kunnan virallista pitäjänhistoriaa.
Pertti Rannikko, joka itsekin on mukana kaikissa edellä mainituissa kylätutkimuksissa, kiinnittää huomiota kylätutkijan ja kylätutkimusten ja kyläkirjojen ja niiden tekijöiden väliseen eroon. Hän jakaa yleisemminkin kotiseutukirjallisuuteen kuuluvat teokset virallisiin pitäjänhistorioihin ja tieteellisiin kylätutkimuksiin, jotka ovat siis tutkimusraportointia sekä teoksiin, kirjoihin, jotka ovat kyläläisten omista elämänkokemuksista lähteviä kyläkertomuksia.
Neljäntenä lajina hän tuo esiin myös sukukirjat, joiden sukutaulukoihin liittyy myös proosatekstejä. Artikkelia voisi ehkä kommentoida siten, että se eräässä mielessä aliarvioi kyläkirjojen roolia historiakirjoina. Rannikko ei pidä niitä tutkimuksellisina eikä niiden sisältöjä yleistettävinä.
Vaikuttaa siltä, että hän ei tunne parin viime vuosikymmenen aikana roimasti sisällöllisesti ja toimituksellisesti ja myös tutkimuksellisesti kehittynyttä kyläkirjallisuusgenreä, vaan luottaa enemminkin siihen yleiseen kuvaan, joka ihmisille on ”tarinakirjoista”. Ehkä tutustuminen vaikkapa Suomen Kotiseutuliiton Vuoden kotiseututeos -kilpailun kärkipään teoksiin olisi paikallaan!
Olisin ehkä myös pyytänyt johdantotekstien kirjoittajia päivittämään tekstinsä.
Tämän teoksen antia
Vaikuttaa siltä, että käsillä olevan kirjan toimittajat Marjo-Riina Häkkinen ja Erkki Grenman ovat ottaneet Rannikon näkökulman tosissaan ja lähteneet kokoamaan tätä kyläkirjaa ilman selkeää sisältösuunnitelmaa tai toimituksellista ideaa. Teos on nimittäin kovin hajanainen. Se koostuu kaikkiaan sisällysluettelossa mainitusta 138 laajemmasta ja suppeammasta artikkelista, tarinasta, muistelusta, joista 41 on Häkkisen ja 20 Grenmanin kynästä syntyneitä.
Tokihan teos rakentuu muutamalle pääotsikolle. Lähihistoria, joka tässä tarkoittaa 1800-luvun lopulta toisen ja kolmannen käden muistitiedon varassa elänyttä aineistoa, satunnaisia poimintoja muusta kirjallisuudesta ja ulottuu maailmansotien välisen ajan ja uudemman ajan muistitietoon.
Toinen pääluku käsittelee koululaitosta, ja kuten kyläkirjoissa yleensäkin ne kerrotaan joko opettajapersoonien kautta tai omina koulumuistoina. Mukana on myös Sivakan koulun historiaa alkuajoista koulun lakkauttamiseen asti. Seuraava pääkappale tarkastelee Sivakan kylää ja sen luonnonympäristöä. Hengelliseen elämään palataan uudelleen, ja esille nousee muun muassa kuuluisa erakkomunkiksi itsensä identifioinut maankuulu persoona Samppa Uimonen.
Tämän jälkeen siirrytään laajaan kertomuskokoelmaan elinkeinoista, kuvataan lähinnä elämäntarinoiden kautta maatalousyhteisön eri työmuotoja ja vuodenkiertoa sekä niiden muuttumista, käydään metsätöissä, metsästetään, kalastetaan, nautitaan luonnon antimista lyhyiden muisteluiden muodossa. Järjestötoimintaa tarkastellaan myös jonkin verran, samoin kylän paikallista kulttuurielämää, kunnes hypätään elämänmenoa kuvaavaan lukuun, jossa törmätään perinneruokiin ja juhlaperinteisiin hautajaistavoista joulumuistoihin.
Esille nostetaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkiston uskomusperinnekortisto sitä sen kummemmin kommentoimatta, vaikka mm. Seppo Knuuttilan sivakkatutkimuskirjallisuudesta olisi kyllä siihen saanut selittäviä lisäaineksia. Tämän kappaleen tekstit on numeroitu ilmeisesti SKS:n uskomusperinnekortiston mukaisesti, mutta sitä ei ole vaivauduttu lukijalle avaamaan. Mukana on myös tiiviisti taitettu liuta sananlaskuja ilman kommentteja.
Viimeinen pääluku esittelee Sivakassa vaikuttaneita henkilöitä, joiden tarinat on koottu joko tätä varten kirjotetuista henkilökuvista tai aiemmin julkaistuja tekstejä suoraan kopioimalla.
Tämän laajan luvun sisällön tarkoituksena on Rannikkoa lainaten tarjota kyläläisille, sieltä pois muuttaneille ja heidän jälkeläisilleen välähdyksiä Sivakan entisestä elämästä. On selvää, että tällainen aineisto on perin heterogeenistä, jos sen sellaisenaan tarjoaa, mutta hyvällä toimitustyöllä olisi siitä saatu enemmänkin irti. Vaikkapa kokonaisuuden väliotsikoinnilla, ehkä rytmittämällä tarinoita hieman eri tavalla ja rakentamalla jokaisen pääluvun ja synnytettävien väliotsikoiden yhteyteen jonkinlainen tiivistelmä toimituksellisena työnä.
Taiton ongelma
Kun suuri osa teksteistä on eräänlaisia muistivälähdyksiä, muisteloita, jotka olisi voinut paremmin sitoa yhteen toimituksellisesti, nousee esiin taiton ongelma. Taittajana Grenman on ollut suoraan sanoen huolimaton, mikä näkyy pienissä ”virhelyönneissä” ja kuten totesin tekstin järjestämättömyydessä. Koko teoksen ilmiasu on hieman levoton, joiltain osin sekavahko. Esimerkkinä alkuartikkeleiden lähdeluettelot.
Yhtenä outona piirteenä pidän tekstiin liittyvää koko kirjan läpi kulkevaa viitenumerointia. Tokihan alkupuolen tekstien nootitus on paikallaan, kun se toteutetaan artikkeleittain, nyt tämä nootitus kulkee läpi teoksen. Suuren osan viiteteksteistä olisi voinut sisällyttää itse leipätekstiin selittävinä lisälauseina, eikä viedä niitä sivun alalaidan nootteihin.
Hyvänä pidän tekstin oheen liitettyjä QR-koodeja, jotka avaavat eräänlaisia uusia tietolaatikoita, kainaloita. se on tietenkin yksi tapa tuoda lisätietoa esiteltävään aineistoon, joskin ehkä keskeyttää suotta sujuvan lukemisen.
Ihmeteltävä seikka on myös kirjan kuvien yhteyteen liitetyt numerot. Kuvat on numeroitu juoksevasti, mutta tämän numeroinnin tarkoitusta ei missään kohtaa avata lukijalle. Odotin kirjan loppuun jonkinlaista kuvaluetteloa, joka vastaisi numerointia, mutta turhaan sitä etsin.
Mikä outoa, kaikkiin kuviin ei numeroa ole liitetty. Rinnalla juoksee myös toinen numerointi, jonka merkitys sekin jää avoimeksi. Numeroiden koot myös vaihtelevat Myös QR-koodeja on numeroitu, joskaan ei kaikkia. Todettakoon vielä, että osalle kuvia on annettu kuvalähde, mutta osa on ilman sitä – kuvadokumentointi on siis kovin puutteellinen.
Kaiken kaikkiaan. Rannikko on oikeassa ainakin tämän teoksen suhteen. Se edustaa takavuosien mielikuvaa kyläkirjoista, joiden tuottamiseen ei ole haluttu tai osattu suhtautua asiaankuuluvalla vakavuudella.
Lassi Saressalo
Tiedustelut/saatavuus:
https://www.sivakka.net/kauppa