Kainuun kyljessä kylä

Särkijärveläisiä ollaan

Jurva, Jouni; Murtovaara, Teuvo; Paso, Eija; Paso, Matti: Kainuun kyljessä kylä. Särkijärvi. Väyläkirjat ja Särkijärven kyläseura 2025. 447 s.

Kun lähdetään etsimään Särkijärveä hakukoneella, joudutaan aikamoisen ongelman eteen. Niitä on nimittäin Suomen kartalla kaikkiaan 178 kappaletta. Jos etsit Kainuun kyljessä olevaa kylää nimeltään Särkijärvi, kannattaa ensin pistäytyä Puolangalla Kainuun puolella, ja lähteä sieltä kantatietä numero 837 ajamaan länteen päin Pohjois-Pohjanmaan puolelle. Näin pääset juuri sille Särkijärven kylälle, josta nyt käsillä oleva teos kertoo.

Kirja on neljän ihmisen ja heidän informanttiensa yhteistyön tulos. Jo tässä vaiheessa on osoitettava kiitos sen jouhevasta tekstistä. Kiitos kuuluu luonnollisesti kaikille tekijöille, teksti on erinomaisen sujuvaa – ehkä kainuulaisittain huumoripitoista – ja epäilenkin että kynän varressa ovat olleet Jouni Jurva ja Eija Paso, joskin saatan olla kovastikin väärässä.

Teos alkaa mielenkiintoisesti 1970-luvulta, jonne teksti saattaa lukijansa ikään kuin alkulämmittelynä. Kirja tuo lukijansa Särkijärven kylälle sellaisena kuin kylässä juuri elettäisiin seitsenkymmentälukua. Näin teksti antaa lähtökohdan sekä ajassa taaksepäin että eteenpäin kohti nykypäivää.

Kylän historia ulottuu toki paljon kauemmaksi, asutusta on ollut satunnaisesti jo 1500-luvulla, mutta jatkuvat rajasodat Venäjän ja Ruotsin välillä olivat esteenä vakituisen asutuksen kehitykselle ennen Täyssinän rauhan solmimista vuonna 1595, jolloin alue siirtyi lopullisesti Ruotsin hallintaan. Kylä on taustaltaan niin sanotusti tyypillinen kainuulainen kaskitalousyhteisö, pohjoinen suomalainen maatalouskylä.

Mutta löytyypä Särkijärven liepeiltä Kurimosta 1850-luvulta rautaruukkikin, jossa käytettiin raaka-aineena läheisten järvien järvimalmia kuten niin monessa muussakin suomalaisessa pikkuruukissa. Rautaruukki muodosti selkeästi muusta maaseutukulttuurista eroavan yhteisön patruunoineen, ulkomailta tulleine ammattilaisineen ja palkkatyöhön perustuvaan työläisyhteisöön.

Tuotteet vietiin hankalien kuljetusreittien kautta Ouluun ja sieltä Venäjän markkinoille. Ruukin toiminta päättyi konkurssiin vuonna 1876. Ruukin historian yhteydessä tutustutaan muun muassa runoilija Isa Aspiin ja ruukin elämästä kulttuurihistoriallisen kirjan kirjoittaneeseen Ilmari Kiantoon, jonka faktapohjaisesta käsikirjoituksesta Ämmän ruukin vaiheilta kustantaja lopulta muokkasi korpiseutumaisemaan liittyvän rakkaustarinan Patruunan tytär.

Kirjan johdantoluvussa tarkastellaan kyläkirjalle ominaisesti maanviljelystä ja karjanhoitoa sekä erätaloutta ja sittemmin kehittynyttä metsätaloutta, jotka ovat olleet luonteenomaisia tämän tyyppiselle maalaiskyläkokonaisuudelle. Metsätyökulttuuri laajana taloudellisena ilmiönä alkoi 1800-luvun puolivälin jälkeen, jolloin sahateollisuus Suomessa pääsi vauhtiin. Myös tervanpolttoa on näillä seuduin harjoitettu.

Teos tarkastelee kyläkirjojen genreen kuuluvia yhteiskunnallisia kehitystrendejä, muun muassa sivistyksen leviämistä koululaitoksen kautta 1860-luvun puolivälin jälkeen. Viimeiset sotavuodet ovat yleensäkin kyläkirjojen historian ajanlaskun eräänlainen taitekohta, jolloin menneisyys muuttuu nykyisyydeksi, kun kertojien muisti ulottuu omakohtaisesti menneeseen. Tässä teoksessa sota-aika kuvataan henkilökohtaisella sotakertomuksella ja sota-ajan kirjeenvaihdolla.

Pääosa kirjasta pitää sisällään matrikkelinomaiset luettelot Särkijärven ja sen naapurikylien asukkaista. Näitä kyliä ovat Jokikylä, Kailasperä ja jo mainittu Kurimo. Kirjan etu- ja takasisäkansiin on piirretty kartta, jossa on huomattava määrä talojen nimiä, ja nämä nimet esiintyvät seuraavien puolentoistasadan sivun tekstissä, ja niiden sisältämästä informaatiosta on rakennettu kirjan keskeinen dokumentaarinen sisältö.

Otsikko Tilat, talot ja kodit kertoo sen, että matrikkeli on jaettu kahteen pääosaan. Aluksi esitellään 16 kantatilaa – mikäli olen oikein tulkinnut – ja niiden nykyiset talot, kodit ja asukashistoria. Nämä on kirjassa numeroitu ja numerointi viittaa – ei suinkaan sisäkansien yleiskarttoihin vaan sivun 20 yksityiskohtaisempaan karttaan.

Sen jälkeen siirrytään ikään kuin olemassa olevien teiden varsia pitkin eri suuntiin keskuskylästä, ja käydään perhe perheeltä läpi asukkaiden ja talojen historiaa. Tekstiin on sisällytetty erilaista tapahtumakerrontaa, joka keventää sukututkimussisältöjä.

Kun tällaista matrikkeliteosta tarkastelee, tulee aina kysyneeksi itseltään, onko kaikki nämä tiedot saatu suoraan kertojilta, ja ovatko tekstissä esiintyneet henkilöt päässeet itse tarkastamaan tekstinsä. Toivottavasti näin on, koska tekstissä on huomattavan paljon henkilökohtaista ainesta, jota ei saa ilman asianomaisen henkilön lupaa julkaista.

Kirjan yksi suurista eduista on rikas valokuvamateriaali. Siihen on kotialbumeista kopioitu äkkiä laskien 456 valokuvaa alkaen henkilökuvista koulukuviin ja tapahtumakuviin. Osa näistä kuvista on taitettu marginaaliin yli niin, että ne rajoittuvat suoraan kirjan sivuun, mikä taitollisesti on jossain määrin erikoista.

Valitettavasti tekijät ovat tyystin unohtaneet kuvadokumentoinnin. Yhdessäkään kuvassa ei kerrota kenen albumista kuva on, tai kenellä on kuvan tekijänoikeudet. Tämä on tietysti ikuinen ongelma, koska tietueet vievät tilaa varsinkin tällaisessa teoksessa, jossa kuvamateriaali tietoisesti on merkittävä osa kerrontaa.

Kirjan lopussa on laaja muisteluosuus, johon on koottu tekstejä valmiista kyläkirjoista tai tätä varten saaduista kirjoitelmista. Nämä ovat sattumanvaraisia, eikä niiden sisäistä logiikkaa juuri löydy. Mutta ne ovat eräänlainen ”kertojan ääni”, johon toimittajat eivät ole halunneet puuttua.

Lassi Saressalo

Tiedustelut/saatavuus:

Teosta voi tiedustella Särkijärven kyläseuralta:
teuvo.murtovaara@gmail.com
040 028 3023