Helsingin pitäjä – Vantaa

Monenlaista Vantaalta

Koivisto, Andreas (päätoim.) ja toimituskunta: 2026. Helsingin pitäjä – Vantaa, Helsinge – Vanda. Tutkimuksia/forskningar. Vantaa-seura ja Vantaan historiatoimikunta 2025. 277 s.

Vantaa-Seura on siinä mielessä mielenkiintoinen yhdistys, että se julkaisee joka vuosi vuosikirjansa, ja mikä parasta, vuosikirja tulee aina ajoissa. Seuran vuosikirjojen rakenteesta voisi noin yleisesti sanoa, että siihen liittyy selkeitä tieteellisiä tekstejä, kaupungin kehitystä kuvaavia raportteja, pieniä uutistyyppisiä juttuja ja aina pieniä palasia Vantaan historiasta, erilaisia juhlatapahtumaselostuksia, merkittävien juhlavuosien taustoja ja lopuksi aina Vantaa-Seuran vuosikertomuksen tiivistelmä.

Vantaa-Seura on erinomaisen aktiivinen yhdistys ja kantaa kyllä oman kortensa kekoon kaupungin historian ja kaupungin kulttuurin esille tuomiseksi. Seuran julkaisutoiminta on monipuolista, yhdistyksen järjestämät tapahtumat ulottuvat ympäri koko sinänsä hajanaista kaupunkia. Näin vantaalaisilla on mahdollisuus osallistua seuran toimintaan niin kotikulmillaan kuin laajemminkin vaikkapa Vantaan kaupungin kanssa tuotettuihin eri aktiviteetteihin. Vaikuttaakin siltä, että Vantaan kaupunki ja Vantaa-Seura elävät hyvässä symbioosissa keskenään.

Muinaisuutta kaivamassa

Nyt käsillä oleva teos lähtee liikkeelle kahdesta arkeologisesta kaivauksesta, jotka ovat mielenkiintoisia niille, jotka ovat arkeologiasta kiinnostuneita. Näiden kaivausten avulla luodaan katsaus Vantaan monisataiseen ja jopa -tuhatvuotiseen historiaan. Kaivausten löydökset ulottuvat kivikaudelta rautakaudelle ja varhaiskeskiaikaan, kuten tässä teoksessa on esitelty.

Juuso Koskinen raportoi kivikautisen asuinpaikan pelastuskaivauksesta Jokiniemessä ja tarjoaa samalla lukijalle syvällisen näkymän siihen, miten arkeologi tekee työtänsä, miten hän raportoi työstänsä, ja millaista aineistoa arkeologisista kaivauksista arkistoihin tallentuu.

Samalla kerrotaan esinelöydöistä, jotka usein ovat satunnaisia maallikolle outoja esineenpalasia. Toinen arkeologinen artikkeli, kirjoittajinaan Andreas Koivisto ja Tiina Mikkanen, käsittelee Vantaan rautakautta, ja hakeutuu varhaiskeskiajalle yhdellä autiotontilla, jota kaivettiin vuonna 2009.

Maatyöläiset

Teos siirtyy sujuvasti kulttuuri- ja sosiaalihistoriaan Eeva Kotiojan tarkastellessa Håkansbölen kartanon palkollisia 1900-luvun alussa. Hän on käynyt läpi laajalti väestökirjanpitoa ja kirkonkirjamateriaalia sekä kartanon asiakirjoja. Tuohon aikaan uusmaalaiset suurkartanot alkoivat hiljalleen kadota, ja teollistuva pääkaupunki veti puoleensa maatyövoimaa.

Kotioja tarkastelee muonamiesten, piikojen ja muiden palkollisten sekä myös torppareiden arkipäivää ja velvoitteita. Hän toteaa, kuinka maatalouden teknistyessä kartanon työt siirtyivät yhä laajemmin koulutetun maaseututyöväen harteille.

Maalitehtaasta kulttuuritehdas

Vantaa, ja erityisesti Tikkurila tunnetaan tietenkin teollisuusalueena, jossa käynnistyi 1800-luvun puolivälin jälkeen maalitehdas. Mutta jo 1500-luvulla tiedetään Tikkurilan läpi virtaavassa Keravanjoessa olleen ainakin kaksi myllyä eli esiteollista toimintaa. Maalikonserni Tikkurila Oy aloitti toimintansa 1860-luvulla, jolloin perustettiin öljynpuristamo ja vernissakeittämö.

Varsinainen tunnettu Tikkurilan maalitehdas syntyi sisällissodan jälkeen vuonna 1919, ja se jatkoi toimintaansa aina 1960-luvulle, jolloin pellavaöljyn tuotanto lopetettiin ja koneisto purettiin. Yli 200 vuotta kosken partaalla toimineen myllyn toiminta lakkasi vuonna 1972, ja vernissatehdaskin myytiin kaupungille.

Sille löytyi käyttöä kulttuurin tyyssijana, kuten monesta muustakin Suomen entisistä teollisuuslaitoksista. Syntyi kulttuuritehdas, Vernissa nimeltään, jonka uudistaminen aloitettiin vuonna 1986. Kulttuuritoiminta siellä alkoi laajan remontoinnin valmistumisen jälkeen vuonna 1990.

Kadunnimet fokuksessa

Yksi artikkeli, jonka haluan erityisesti nostaa esiin, on Tero Tuomiston kirjoitus ”Erkki Melartin asui Pukinmäen Erottajantiellä”. Se on erinomaisen mielenkiintoinen ja laajemminkin yleistettävissä oleva artikkeli, joka käsittelee katujen ja teiden nimeämistä ja sitä, miten eri nimiset toimikunnat Vantaalla kuten muuallakin Suomessa, toimivat suunnitellessaan uusille kaavoitetulle alueille nimistökokonaisuuksia.

Todettakoon, että tällaiset nimistötoimikunnat pääsevät tutustumaan kehitteillä oleviin asemakaavoihin oikeastaan ennen kuin mitkään muut kuntien hallintoelimet. Usein jo vuosia aiemmin. Vantaan osalta otan esimerkiksi Aleksis Kiven romaanin Seitsemän veljestä teemoista johdetut kadunnimet, jotka ovat joko henkilönnimiä, luontonimiä tai romaanin eri tapahtumiin liittyvää nimistöä.

Kun pääkaupunkiseudulla aikoinaan tehtiin paljon kuntaliitoksia, oli hyvin tarkkaa, ettei liitettävien alueiden kadunnimistössä ollut samoja nimiä kuin muilla alueilla. Tämä on jo pelastustoimen kannalta ensiarvoisen tärkeätä. Siksipä jouduttiin aikamoinen osa kaduista ja teistä nimeämään uudelleen sodan jälkeisenä aikana.

Tällaista koordinoivaa työtä on tehty ympäri maata myös 1990-luvun suurten kuntaliitosprosessien vuoksi. Erityisen mielenkiintoista on se, kuinka esimerkiksi Vantaalla, johon syntyy keskelle peltoalueita tai metsäalueita uusia kaavoitettuja aluekokonaisuuksia, luodaan teemoittain yhteensopivia katujen nimikokonaisuuksia. Itseäni tämä kiinnostaa sen takia, että olen kymmenkunta vuotta toiminut Turun kaupungin paikannimitoimikunnan jäsenenä.

Lähiliikennettä

Vuosikirja siirtyy käsittelemään uudempaa aikaa. Jussi Iltanen nostaa esiin Martinlaakson radan, joka täytti vuonna 2025 viisikymmentä vuotta. Tuolloin avattiin Suomen ensimmäinen paikallisliikenteen rautatie eli juuri Martinlaakson rata. Sen syntyä seuraa kirjoittaja niin vantaalaisesta, helsinkiläisestä kuin myös Valtionrautateiden näkökulmasta.

Tätä tekstiä seuraa Jukka Haon (Hako) artikkeli, joka käsittelee uusinta rautatieyhteyttä, kehärataa, joka liittyy Martinlaakson rataan ja kiertää käytännössä koko Vantaan ja yhdistää Vantaan alueet Vantaankoskelta ja Martinlaaksosta lentoaseman kautta kiertäen Tikkurilaan, ja sitä kautta Helsinkiin.

Kulttuuria

Teos siirtyy Vantaan tapahtumatoimintaan, josta Riina Koivisto nostaa esiin Helsingen keskiaikapäivät ja kertoo, kuinka se syntyi aikoinaan 2010-luvun alkupuolella. Keskiaikaa tutkittiin kaupunginmuseossa, ja Vantaan historiatoimikunta oli asiassa mukana.

Valmisteluihin kytkettiin myös arkeologisia kaivauksia, joita ihmiset pääsivät seuraamaan, ja vähitellen Vantaa-Seuran tapahtumat, retket, luennot ja opastukset suuntautuivat yhä enemmin kohti arkeologiaa ja keskiajan nostalgiaa. Sama prosessiahan voidaan seurata vaikkapa Turussa ja Hämeenlinnassa.

Marjatta Hietala taas käy läpi Vantaata kulttuurikaupunkina. Tietenkin taas pitää muistaa se, että kulttuuri ja taide eivät ole sama asia. Hietala kuitenkin keskittyy lähinnä kulttuurin taidepuoleen, eli siihen, miten taide kuvaa kulttuuria – elämisen muotoa.

Tuulia Pakarinen esittelee Vantaan arkkitehtuurin laatupalkintoa, Kehäkukka-palkintoa, jota on jaettu niin asuinrakennuksille kuin vanhojen rakennusten kunnostajille, bisnesrakentamiseen, Pyhän Laurin kappelin uudisrakennukseen, jopa kartanon puiston entisöintiin. Palkinto nostaa esiin yhden näkökulman siihen, miten arkkitehtuuri ja kaupunkirakentaminen kytkeytyvät toisiinsa

Vasemmistovantaata

Poliittista historiaa tarkastelee Kati Tyystjärvi. Hän löysi Helsingin maalaiskunnan Kansandemokraattisen kunnallisjärjestön aineistosta mielenkiintoisia tositteita eli maksukuitteja ja -lipukkeita sekä tilikirjan. Näiden avulla hän lähti rekonstruoimaan vasemmistopuolueiden järjestötoimintaa nykyisen Vantaan eri osa-alueilla, kuten vaikkapa Rekolassa, Korsossa ja Tikkurilassa.

Aineistosta löytyy runsaasti eri vasemmistoryhmien osastoja ja alaosastoja pioneereista demokraattiseen nuorisoliittoon, Suomen Naisten Demokraattisesta liitosta Kommunistiseen puolueeseen, vain joitakin mainitakseni. Tämä kertoo mielenkiintoisella tavalla, kuinka nuo järjestöt elivät osittain omaa elämäänsä, mutta takana ovat luonnollisesti olleet myös kansandemokraattiset kunnallisjärjestöt – ja suuri aate.

Vantaa-Seuran vuosikirja on taas osoittanut olevansa ajan hermolla, niin muinaisuudessa kuin nykyisyydessäkin. Marianne Kivimäen luoma ulkoasu ja toteuttama taitto noudattaa aiempien vuosikirjojen hillityn tyylikästä linjaa.

Lassi Saressalo

Saatavuus/tiedustelut:
Vantaa-Seuran toiminnanjohtaja
Anni Öhman
anni.ohman (ät) vantaaseura.fi
puh. 050 443 4000