Empire, kiven ja valon Helsinki

Pääkaupungin kasvot 

Lindqvist, Mikko: Empire. Kiven ja valon Helsinki. Parvis/Helsingin kaupunginmuseo 2025. 192 s. 

Empireksi kutsutaan sitä arkkitehtuurista tyyliä, joka periytyy 1700-luvun ja 1800-luvun vaihteesta ja on osa uusklassista rakennustyyliä. Uusklassismissa ihailtiin ja pyrittiin jäljittelemään kreikkalaista ja roomalaista antiikin rakennuskulttuuria. Empiressä yhdistyvät klassinen yksinkertaisuus eli rakennuksen suorat linjat monimuotoisiin koristeluihin ja rakennukseen ulkoasua keventäviin elementteihin ja luonnollisesti myös pylväikköihin, jotka antavat rakennuksille selkeän ryhdin.  

Pietarilaisuutta 

Nimenä rakennustyyli, empire, viittaa keisari Napoleonin hallintokauteen Ranskassa. Suomalaiseen empirismiin vaikutti erityisesti Venäjän uuden pääkaupungin, Pietarin nouseminen Nevajoen suistoon 1800-luvun alkuvuosina. Pietarissa juuri uusklassismi nousi esiin niin hallinto- ja kirkollisissa rakennuksissa kuin myös selkeästi porvariskulttuuriin kuuluvissa rakennuksissa.  

Suomeen empirismi tuli siis pääasiallisesti idästä, ja parhaimmillaan tai näkyvimmillään se esiintyy Helsingin keskustassa, johon rakennettiin vuonna 1812 pääkaupunkistatuksen saaneen hallintokeskuksen edellyttämät julkiset rakennukset 1800-luvun aikana. Niistä meillä ehkä parhaiten tunnetaan Helsingin ydinkeskustan eli Senaatintorin ympäristön rakennukset, joista vallitsevia ovat Valtioneuvoston rakennus (Senaatinlinna) ja sitä vastapäätä Helsingin yliopisto, entinen Keisarillinen Aleksanterin yliopisto, Helsingin tuomiokirkko (aiemmin Suurkirkko) ja sitten torin puolella hieman matalampi ja vaatimattomampien liikerakennusten kompleksi.  

Näin Senaatintori pitää sisällään kaikki yhteiskunnan keskeiset elementit – maallisen ja kirkollisen hallinnon sekä tieteen ja kaupallisuuden ulottuvuudet yhteiskunnassa. Torin etelälaidan kauppias Bockin talo nimittäin muutettiin empiretyyliseksi 1800-luvun alussa ja siitä tuli Kenraalikuvernöörin talo. Muita massiivisia empirerakennuksia Helsingissä ovat mm. Katajanokan Merikasarmi, Kaartin kasarmi, yliopiston kirjasto, Lapinlahden sairaala vain muutaman mainitakseni.  

Empirismi ei kuitenkaan rajoitu pelkästään suuriin ja näyttäviin hallintorakennuksiin Helsingissä. Pienempiä vastaavia ovat mm. Porvoon ja Haminan raatihuoneet, Haminan luterilainen kirkko ja Porvoon, Haminan, Loviisan sekä vaikkapa Lappeenrannankin porvariston puiset asuin- ja liikerakennukset, jotka edustavat pietarilaista empirismiä. Vaikutteita tuli myös lännestä käsin muun muassa Jämsän seudun suurten kartanoiden päärakennukset edustavat juuri tätä läntistä empirismiä. 

Pääkaupungin ilme 

Helsingin kaupunginmuseo on julkaissut informatiivisen ja kauniin teoksen, joka kertoo uuden pääkaupungin synnystä vuonna 1812. Syynä Pääkaupungin siirtoon Turusta olivat lähinnä poliittiset tavoitteet. Tsaarin Venäjä halusi saada pääkaupungin pois Tukholman vaikutusalueelta, ja kun samaan aikaan myös Tallinnasta kehittyi kaupallinen ja hallinnollinen keskus, syntyi sopivasti kolmio Pietari, Helsinki ja Tallinna. Helsingin asemaa korosti 1700-luvulla kaupungin edustalle noussut Viaporin merilinnoitus. Pääkaupunkihanke oli osa Suomen suuriruhtinaskunnan kehittämistä, ja uuden keskustan rakentamisella haluttiin korostaa tsaarin eli keisarin asemaa ja myös Helsingin asemaa Suomen suuriruhtinaskunnan hallintokaupunkina. 

Helsingin keskustan suunnittelua pidetään yleisesti nimenomaan saksalaissyntyisen Suomeen Pietarista siirtyneen Carl Ludvig Engelin (1778–1840) työnä, mutta siihen osallistui myös hovimies ja linnoitusupseeri J. A. Ehrenström (1762–1874), joka osallistui erityisesti asemakaavan suunnitteluun uudelleenrakentamiskomitean jäsenenä. Olihan Helsingin keskusta palanut juuri lähiaikoina, ja näin uuden keskustan suunnittelijoille oli kohtalaisen vapaat kädet ryhtyä työhön.  

Helsingin keskustan asemakaava vahvistettiin vuonna 1817 ja pääkaupunkikeskusta sai säännönmukaisen ruutukaavan, joka sitten lähti laajenemaan myös esikaupunkialueelle. Kadut linjattiin suoriksi ja sovitettiin osittain maastoon, osittain taas kalliota louhittiin, jotta saatiin kadut kulkemaan ruutukaavasuunnitelman mukaisesti.  

Nykyisessä keskustassa esimerkiksi Kruununhaassa sallittiin ainoastaan kivitalojen rakentaminen, vain esikaupungissa voitiin rakentaa puurakenteisia taloja. Kaupungin halki avattiin osittain tulipalojen estämiseksi Esplanadi, joka sitten itse asiassa jatkui Bulevardina Hietalahden rantaan asti ja jakoi kaupungin tavallaan eteläiseen ja pohjoiseen osaan. 

Ensimmäinen varsinainen rakennus, joka oli tavallaan esikuvaa Helsingin empirismille, oli Katajanokan kasarmi, joka valmistui 1820-luvulla ja toisena sitten Kaartin kasarmi, joka valmistui 1824. 

Engelin suurtyö 

Mikko Lindqvistin teos tarkastelee Helsingin ja yleensä suomalaisen empirismin syntyä ja tuo esiin luonnollisesti esiin uusklassiset juuret sekä Engelin merkitykseen ja hänen laajan näkemyksensä uusklassisesta rakennustyylistä. Mielenkiintoinen luku kirjassa on se, kuinka Engel teki tuttavuutta tulevan työmaansa kanssa. Hän lähti nimittäin liikkeelle tallentamaan olemassa olevaa kaupunkikuvaa piirtämällä akvarelleja, joihin hän ikään kuin mielikuvituksessaan ilmeisesti sijoitti jo tulevan keskustan rakennuksia. Näin hän tavallaan loi pohjan sille, millaiseksi Helsingin ydinkeskusta sitten muodostui.  

Eihän Engel itse tietenkään, kaikkea työtä tehnyt, vaan hänellä oli apunaan Helsingin uudelleenrakentamiskomitea, josta sittemmin muodostui virallinen rakennustointa maassa ohjaava Intendenttikonttori. Kun rakennuspiirrokset lopullisesti esitettiin hyväksyttäväksi, niihin tuli luonnollisesti konttorin esimiehen allekirjoitukset, ja näin Engelin nimi Helsingin rakentajana ja kaupunkikuvan luojana tuli vallitsevaksi.   

Tärkeimmistä rakennuksista löytyy sangen yksityiskohtaisia kuvauksia, joissa olevat detaljit tuodaan vertailtavaksi muinaiseen antiikin rakennuskulttuuriin ja vastaavanlaisiin esimerkkeihin muualla päin Eurooppaa.  Teos on hyvin tarkka kuvaus eri rakennuksista, kuinka ne ovat syntyneet ja millaisia tausta-ajatuksia niihin liittyy. Kirjassa on myös runsaasti interiöörikuvia, joissa näkyy laajemmin klassismin ihanne. 

Kirja on erittäin kauniisti taitettu – kiitos Ville Karppasen. Teoksen kuvatoimituksesta vastaavat Mikko Lindqvistin lisäksi Yehia Eweis, joka on ottanut myös kirjassa esiintyvät erinomaiset 2020-luvun valokuvat. Kun nämä kuvat ovat rinnakkain, löytää lukija ja katsoja runsaasti vertailuideoita ja syntyy selkeä kuva siitä, miten uusklassismi on vaikuttanut rakennuskulttuuriin Euroopassa. Vanhempi kuva-aineisto on kopioita piirroksista sekä valokuvia eri arkistoista ja eri kuvaajilta, joiden luettelo löytyy kirjan lopusta. Teos on nootitettu, lähdeluettelo laaja eikä henkilöhakemistoakaan ole unohdettu.  

On hienoa, että kulttuurilaitos, tässä tapauksessa Helsingin kaupunginmuseo, vielä huonoinakin taloudellisina aikoina voi panostaa tämän tasoiseen teokseen, jota toki vielä voi odottaa erikielisinä käännöksinä. 

Lassi Saressalo

Saatavuu/tiedustelut:
Teos on laajasti saatavilla suomalaisissa kirjakaupoissa. Helsingissä teosta myyvät muun muassa:
Helsingin kaupunginmuseon museokauppa, Akateeminen Kirjakauppa, Suomalainen Kirjakauppa sekä kustantajan oma Parvs-verkkokauppa.