Uudisraivaajien maa

Pyyntikulttuurista lähelle nykyaika

Ojala, Jari ja Turunen Riina (toim.): Uudisraivaajien maa. Ylä-Savon asutus ja elämisen ehdot. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2024. 360 s.

Suomen Akatemia myönsi Jyväskylän yliopistolle määrärahan vuosille 2017–2021suurhankkeeseen Suomen talouden historiallisten aikasarjojen rakentaminen ja analyysi. ”Hankkeessa analysoidaan Suomen esimodernin ajan taloutta (noin 1500–1860). Tavoitteena on kerätä ja analysoida aineistoa, jolla saa aiempaa tarkemman kuvan Suomen esimodernista taloudesta ja linkittää aineisto olemassa oleviin kasvusarjoihin, jotka ulottuvat tähän päivään.” Näin kuvataan tutkimushanketta, joka on tähän mennessä tuottanut kymmenkunta tutkimusta tai esitystä, joista osa on saanut aineistonsa Ylä-Savosta.

Ylä-Savon asutus ja elämisen ehdot

Yksi näistä tutkimuksista on nyt käsillä oleva tutkimus Ylä-Savon alueen kehittymisestä erätaloudesta kaskiviljelyn kautta varsinaiseksi pysyväksi maatalousasutukseksi ja 1800-luvulla alkanutta modernisaatiota ja teollista kehittymistä. Ylä-Savo käsittää tässä teoksessa nykyisen Ylä-Savon seutukunnan, Pohjois-Savon maakunnan pohjoisosan.

Siihen kuuluvat Iisalmen ja Kiuruveden kaupunkien lisäksi Lapinlahti, Pielavesi, Sonkajärvi, Vieremä ja Keitele. Kysymys ei ole perinteisestä kunta- tai maakuntahistoriasta vaan tutkimuksesta, joka selvittää miten alueella asuttiin ennen kiinteää talonpoikaisasutusta ja miten tämä asutus muodostui. Kyse on osa 1500- ja 1600-lukujen savolaisekspansiosta, jossa Savon sydänmailta lähdettiin paitsi pohjoisille erämaille myös länteen Hämeen maille ja lopulta myös Ruotsin ja Norjan rajamaille, niin sanotulle metsäsuomalaisalueelle.

Teos seuraa kuinka savolainen kaskiviljely levisi alueelle syrjäyttäen ja pääosin sulauttaen erätalouteen perustuvan lappalaiskulttuurin (tässä käytetään tietoisesti lappalainen-sanaa, jolla ei siis tarkoiteta mitään tiettyä etnistä ryhmää vaan erätalousmuotoa). Selviää, kuinka kaskitalonpojat ottivat haltuunsa sopivia alueita, hyödynsivät ne polttoviljelemällä eli kaskeamalla ja maan ehtyessä siirtyivät uusille alueille. Samalla ympäröivää luontoa hyödynnettiin pyyntikulttuurin keinoin ja näin monimuotoistettiin elämisen pohjaa,

Kunnes jossain vaiheessa viljelysteknologian kehittyessä alkoi syntyä kiinteää asutusta ja siirryttiin pysyvään asutukseen ja peltoviljelyyn. Syntyi uusia yhteisöjä, kruunun ote vakiintui verotuksen kautta, mutta yhtä kaikki samalla syntyi myös kiistoja niin viljelymaista kuin nautinta-alueista, sittemmin myös metsäalueista puuteollisuuden nousun myötä.

Ylä-Savo ei ollut kuitenkaan mikään kummallinen saareke metsien syvyyksissä vaan sen kauppasuhteet suuntautuivat niin länteen Pohjanmaalle kuin itään Karjalaan ja kaakkoon Viipurin seuduille. Nämä kauppasuhteet eivät toki olleet mitään uusia, vaan kauppaa oli käyty jo esihistoriallisella ajalla. Samoin Ylä-Savon yhteydet muuhun maahan olivat tiiviitä eikä seutu ollut kulttuurisesti, sosiaalisesti tai taloudellisesti irrallaan muusta Suomesta.

Maatalousyhteiskunnan synty nosti kyllä esiin alueen sosiaaliset ongelmat, taloudellisen eriarvoisuuden lisääntymisen. Kun talonpoikaisyhteisössä tilallisten määrä oli rajallinen eikä tiloja voinut määrättömästi jakaa, syntyi sosiaalinen kierre, jossa talon jälkeläisistä moni joutui torpparin tai tilattoman työläisen asemaan, ja näin säätykierre suuntautui alaspäin. Tämä koski erityisesti kruununtiloja, joita ei saanut jakaa ja joissa perimysjärjestelmä suosi vanhinta poikaa muiden jäädessä tilattomiksi.

Tilanteen kurjistuminen näkyi erityisesti 1860-luvun nälkävuosina. Kunnes maa alkoi elpyä ja maatalouden painopiste Ylä-Savossa suuntautui karja- ja meijeritalouden suuntaan, ja orastava rautaruukki- ja sahateollisuus tarvitsi vapaana liikkuvaa työvoimaa. Kun sitten liikenneyhteydet paranivat 1800-luvun loppupuolella, ruukit ja sahat saivat tuotteensa paremmin liikkeelle, kauppa kaikkineen elpyi ja yhteiskunnan kokonaisvaltainen modernisointi muutti elämisen ehtoja myös Ylä-Savossa.

Taiten tehty

Teos on erinomaisen havainnollinen. Teemu Junkkalan taitto on selkeä. Lukuisat graafiset esitykset, tilastot ja kartat sekä tietolaatikot selventävät leipätekstiä. Koska kyse on usean kirjoittajan artikkeleista toimitetusta kokonaisuudesta, ei tekstien sisällä esiintyvää asioiden toistoa ole voinut toimitustyössä välttää. Se ei kuitenkaan ole lukuelämykselle haitaksi. Kirjoittajien taustat on esitelty liiteosassa.

Kuvitusta on saatu niin Suomen kultakauden mestariteoksista kuin vanhoista valokuvista. Kuvadokumentointi toimii. Vaikka teksti onkin selkeästi tieteellistä läpi teoksen kulkevine nootituksineen (1075 noottia), se on yllättävän helppolukuista. Viitteistö on tavanomaista laajempi ja tarjoaa tarkentavia lisäyksiä itse tekstiin. Lähdeluettelo antaa mahdollisuuden tutustua taustoihin laajemminkin.

Toimittajien loppusivuille kokoama tiivistelmä Mitä menneestä jäi? on hyvä koonti artikkeleiden keskeisestä annista. Jos sen olisi lukenut ensin, olisi ehkä tavanomaista alusta loppuun lukemista paremmin hahmottanut teoksen kokonaisuuden, joskin myös johdannossa tarjotaan yleiskatsaus tulevaan.

Oiva paketti monipuolista tutkimusta!

Lassi Saressalo