Tuonen viita, rauhan viita
Haudan levossa
Vaajala, Hannu: Tuonen viita, rauhan viita. Harjavallan hautausmaa ajan saatossa. Harjulan Kilta 2024. 192 s.
Aleksis Kiven vuonna 1870 kirjoittaman Sydämeni laulun viimeisen säkeen lainaus otsikoksi sopii hyvin Hannu Vaajalan taidokkaaseen ja sisältörikkaaseen teokseen Harjavallan hautausmaan vaiheista. Vaajala on tehnyt elämäntyönsä pankkialalla juristina Helsingissä, mutta palattuaan kotiseudulleen on syventynyt kotiseutunsa historiaan. Harjavallan hautausmaata käsittelevä teos on saanut alkusysäyksen seurakunnan järjestämistä Sirpa Lehtisen opastamista hautausmaakävelyistä.
Teoksen kuvituksesta arkistokuvien ohella on vastannut Harjavallan seurakunnan toimistosihteeri Johanna Herbertsson-Blom. Hänen kameransa etsin on ollut paikallaan dokumentaarisissa ja oivaltavissa kuvissa, jotka kirjan siirtymä- ja loppusivuilla saavuttavat jo herkän runollisen tason.
Vankkaa kulttuurihistoriaa
Vaajala lähtee liikkeelle hautausmaakulttuurista osana suomalaista kulttuurihistoriaa. Hänen juristinkykynsä ovat auttaneet seuraamaan hautausmaihin ja niiden muuttuneisiin käytänteihin liittyvää lainsäädäntöä niin kirkollislaissa kuin vasta erillisissä hautausmaita koskevissa lakiteksteissä. Myös rikoslaki tuntee hautaamiseen liittyviä kysymyksiä mm. hautarauhan osalta, säädöksiä on edelleen esimerkiksi terveydenhuoltoasetuksessa ja maankäyttö- ja rakennuslaissa.
Kirjan johdantoteksti vie lukijansa niihin muutoksiin, joita on hautaamisessa tapahtunut aina 1600-luvulta nykypäivään. Koska kyse on Harjavallan hautausmaasta, ei tekijä ole katsonut tarpeelliseksi seurata hautauskulttuuria liikaa taaksepäin – se on pikemminkin arkeologisen tutkimuksen, kun kirkollisen hautausmaahistorian tehtäviä.
Johdantoteksti antaa selkeän kuvan siitä, miten hautauskulttuuri on muuttunut, miten ”parempi väki” haudattiin pitkälle 1700-luvulle asti kirkon lattian alle, kunnes tämä tapa lopetettiin mm. haju- ja terveyssyistä. Mutta edelleenkin eriarvoisuus hautaamisessa näkyi ja näkyy muistomerkkeinä. Pitkälti nykypäiviin asti varakas väki sai lepopaikkansa läheltä kirkkoa ja kaikkein köyhimmät haudattiin rivihautoihin.
Kirjan kuvitus antaa myös selkeän kuvan siitä, miltä hautausmaat ovat näyttäneet. Nykyiset huolellisesti hoidetut haudat ovat tulosta viime sotien jälkeisen ajan hautauskulttuurista – aiemmin hautausmaat saattoivat olla aitaamattomia ja kotieläimet laidunsivat niillä. Hautausmaat olivat luonnontilaisia, heinää ei niitetty eikä nykyisiä hautausmaakäytäviä ollut. Suuri muutos suomalaisessa hautausmaakulttuurissa olivat myös sankarihaudat, joihin on kätketty viime sodissa kaatuneet.
Hautausmaakävely
Yleisen tekstin jälkeen tekijä siirtyy tarkkailemaan nimenomaisesti Harjavallan hautausmaan ja sen rakennusten sekä siellä olevien hautamuistomerkkien taustoja. Hän käyttää apunaan laajaa lähdeaineistoa, joka on koottu kirjan loppuun – varsinaista viitteistöä ei ole käytetty, eikä sitä tämän laisissa teoksissa kaivatakaan.
Hautausmaiden henkilömuistomerkit kertovat, miten jälkipolvet ovat vainajiaan arvostaneet – pienikin muistomerkki haudalla on muistelijalle yhtä arvokas kuin suuri sukuhautamonumentti tai hautataideteos teksteineen ja mahdollisine usein uskonnollissävyisine koristeineen. Nykypäivänä uurnahautaus ja sirotteluhautaus ovat yleistyneet, mikä on johtanut erilaisten muistolehtojen ja niillä olevien yhteismuistomerkkien syntyyn osaksi hautausmaakulttuuria.
Teoksen pääosa vie lukijansa, katsojansa ja kokijansa hautausmaakierrokselle, jossa kohdataan enemmän ja vähemmän tunnettuja harjavaltalaisia tai jostain syystä Harjavallan hautausmaalla viime leponsa saaneita muualla asuneita. Vanhemmissa hautamuistomerkeissä kerrotaan hyvinkin tarkkaan haudatun ammatti tai virkanimike, kun taas uudemmat hautakivet ovat niitä pääsääntöisesti vailla.
Luonnollista on, että tämän laisessa esityksessä nousevat esiin yhteiskunnallisesti merkittävät henkilöt ja heidän usein komeatkin muistomerkkinsä tai hautapaatensa. Mutta löytyypä sieltä pieni 25 senttiä korkea lapsena kuolleen Aili Aleksandran vaatimaton valurautaristi, joka kertoo oman tarinansa lapsen merkityksestä äidilleen. Mieleen tulee Tampereen Kalevankankaan hautausmaalta vaatimaton kivi, jossa lukee vain ÄITI.
Lopuksi
Satu Rantala on taittanut teoksen sen sisältöä arvostaen ja Johanna Herbertsson-Blomin kuvitusta herkästi seuraten. Teos on hieno kunnianosoitus suomalaiselle hautausmaakulttuurille, samalla se on muistus siitä, mikä on ihmisen osa. ”Jonakin päivänä kuolen, muina päivinä elän.”
Lassi Saressalo