Pelson vankilan historia 1935–2024
Suon kuokkimisesta geenipankiksi
Kauhanen, Jouni: Pelson vankilan historia 1935–2024. Omakustanne (Sopimus Rikosseuraamuslaitos/900/2023). Seinäjoki 2024. 461 s.
Pelson varavankilan/keskusvankilan/vankilan historia kuvaa erinomaisella tavalla Suomen vankilalaitoksen ja vankeinhoidon, nykyisin rikosseuraamustoiminnan muuttumista 1930-luvulta tähän päivään.
Pelson varavankila Vaalan kunnassa perustettiin syksyllä 1935 osana laajempaa suovankiloiden perustamisaaltoa. Tarkoituksena oli ohjata vankiloiden työtoiminta maataloustyöhön, ohjata vangit tuottavaan työhön ja samalla parantaa uuden tasavallan elintarvikeomavaraisuutta.
Mutta ei vankilaa Pelson suolle aivan sattumalta sijoitettu. Suonraivaus ja sen kautta viljelymaan lisääminen oli jo 1800-luvulla tietoista maatalouspolitiikkaa, osa kehitysajattelua, joka suuntasi joutomaana pidettyjen suoalueiden hyödyntämiseen tarjoamalla niille uudisasutusmahdollisuutta ja sitä kautta suoperän jalostamista maatalouden tuottomaaksi.
Samoihin aikoihinhan ryhdyttiin myös järvien kuivaamiseen, järvenlaskuihin, millä tavalla lisättiin myös viljelyskelpoista maata. Nämä toimet johtivat luonnollisesti laajalti ympäri Suomea maisemanmuutokseen – niiden tuloksena on nykyinen kulttuurimaisemamme – siis luonnonmaisemasta kultivoitu uusi asuinympäristö.
Pelson asuttaminen
Jo ennen vankilan perustamista oli siis aloitettu uudisasutuksen kautta Pelsonsuon kuivaaminen, ja Pelson varavankilan toiminta 1930-luvulla lisäsi mahdollisuutta ottaa kuivattu maa-alue uudisasutuksen käyttöön. Viime sotien aikana Pelsoon sijoitettiin myös sotavankeja ja olipa siellä hetken aikaan myös naisvankila.
Sotien jälkeen alueelle osoitettiin asutustilallisia niin sotaveteraaneista kuin siirtoväestä ja näin varavankilasta ja sitä ympäröivästä maatalousasutuksesta muodostui kokonainen alueyhteisö, jossa maataloutta harjoittivat niin ”siviiliasukkaat” kuin vankityövoimakin. Pelson soiden raivaaminen jatkui pitkälle 1970-luvulle ja muuttui sittemmin myös turvetuotannoksi.
Kun sittemmin selvisi, että vankityövoiman käyttö pellonraivauksessa ja maataloustyössä ei ollut kovinkaan mielekästä, alettiin vankityövoimaa käyttää puuteollisuuteen, valmistettiin muun muassa hirsimökkejä, pirttikalusteita, veneitä ja kangaspuita myyntiin. Teollisen toiminnan rinnalle kehitettiin myös uudenlaista maataloustoimintaa: Pelsosta tuli nyt kansallisten tuotantoeläinten, lampaiden ja nautakarjan geenipankki.
Sukupuuttoon kuolemassa oleva kainuunharmaalammas saatiinkin pelastettua, ja Pelsoon kasvoi Suomen suurin lampola, jonka toiminta päättyi vasta vuonna 2022. Nautakarjan osalta Pelso toimi muun muassa lapinlehmän ja pohjoissuomenkarjan kantojen pelastajana.
Vankilan karjanhoidossa siirryttiin tuotantotavoitteellisesta toiminnasta nimenomaan alkuperäisrotujen säilyttämiseen. Nämä toiminnot kuitenkin lakkasivat hiljalleen 2000-luvun toisella vuosikymmenellä ja päättyivät vankilan lakkauttamiseen vuonna 2024.
Tarkkaa työtä
Jouni Kauhanen tunnetaan tuotteliaana historioitsijana. Hänen Historian lastuja -teossarjaansa on esitelty Kotiseutuliiton Kirjamakasiinissa useamman niteen verran, hänen työnsä pohjoisen Suomen historian dokumentoijana on tuttua.
Hän on myös tutkinut laajalti Pohjois-Suomen vesistöjen muuntumista voimatalouden energiavarannoksi. Historioitsijana Kauhanen on äärimmäisen tarkka dokumentoija, teokset täyttävät kaikki tieteellisen tutkimuksen kriteerit. Niin myös tässä Pelson vankilan historiateoksessa.
Hän kuvaa tarkkaan varavankilan perustamista ja sen taustaa, samalla hän luo katsauksen nuoren tasavallan vankilalaitokseen ja vankeinhoidon alkuvaiheisiin. Itse Pelson vankilan historiaa kuvataan niin vankeinhoidon, vankien kuin vankilan henkilökunnan näkökulmasta unohtamatta vankilaa ympäröivää siviilimaailmaa.
Teoksen loppusivuilla tarjotaan vielä ”vankinäkökulmaa” pelsolaisuuteen samoin kuin henkilökunnan pienoiselämäkertoja. Kaiken kaikkiaan Pelson vankilan historia on kohdettaan laajempi katsaus vankityövoiman käytöstä rikosseuraamustoimintaan – suon kuokkimisesta kuntouttavaan ja eheyttävään työhön.
Lassi Saressalo