Kyllä mie šukuni tiijän

Tarinoita vienalaisittain

Karttimo, Ella (toim.): Kyllä mie šukuni tiijän. Tarinoita Huovisten vienalaiskylistä. Karjalan Sivistysseura 2024. 251 s. 

Kirjan takasisäkannessa oleva kartta selvittää paljon. Yleiskartassa näkyy käsite Vienan Karjala ja siitä suurennetussa kartassa Suomen ja Venäjän rajan länsipuolella Kainuussa sijaitsevat Hietajärven, Kuivajärven ja Rimmin (Rimpi) kylät. Itäpuolella rajaa näkyy sellaisia nimiä kuin Vuokinsalmi, Akonlahti, Kontokki ja muut vienankarjalaiset kylät Karjalan tasavallassa Venäjällä.  

Tuo raja piirrettiin jo Stolbovan rauhassa vuonna 1617. Raja ei entisaikoina kuitenkaan merkinnyt yhteyksien katkeamista, vaan kulttuurinen ja fyysinen yhteiselämä jatkui keskeytyksettä aina vuoteen 1922, jolloin raja sulkeutui. Se avautui 1990-luvun alussa, mutta on jälleen kiinni. 

Noita kyliä yhdistää paitsi varhainen historia myös ortodoksinen uskontokulttuuri ja karjalan kieli. Tarkemmin sanottuna yksi karjalan kielistä, nimittäin vienankarjala. Tätä kielimuotoa puhuu Suomessa noin 5000 henkilöä, osa noista kylistä lähteneitä, osa jo ennen 1920-lukua Suomeen siirtyneiden jälkeläisiä, osa uusia maahanmuuttajia. Karjalan kieltä ei saa sekoittaa Suomen karjalaismurteisiin, joita puhutaan Itä-Suomessa eikä kaakkoismurteisiin, joita puhuttiin Karjalankannaksella. 

Karjalan kieli on uhanalainen kieli. Se ei ole Suomessa virallinen vähemmistökieli, kuten saame, romani ja viittomakieli, koska Suomen lainsäädäntö ei tunne käsitettä ”kansallinen vähemmistökieli”. Suomi on kuitenkin lisännyt vuonna 2009 karjalan kielen Euroopan alueellisten tai vähemmistökielten peruskirjan suojelemien kielten joukkoon. Tällä päätöksellä kieli sai käytännössä vähemmistökielen aseman. Karjalan kieltä opetetaan korkeakoulutasolla Itä-Suomen yliopistossa. Yleisradio lähettää karjalankielisiä uutisia, joita voi seurata mm. Yle-Areenan kautta. 

Runonlaulajien kylä 

Hietajärven kylä tunnetaan suomenpuoleisen Karjalan runokylänä. Täällä runonkerääjä Europaeus tapasi ja laulatti Huovisen suvun kantaäitiä Toarieta, jonka runot mm. Joukahaisesta johtivat siihen, että Uudessa Kalevalassa Lönnrot muutti runojensa järjestystä ja otti runojen lähtötarinaksi Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulannan.  

Runonlauluperinne on jatkunut kylissä. Tunnetuimpina perinteenkannattajina ovat mm. Domna Huovinen ja Jussi Huovinen, ja perinne jatkuu modernisoituna aina nykypäivään asti. Runonlaulu, itkuvirret ja praasniekkaperinne ovat karjalaisen kulttuurin piirteitä, jotka kytkeytyvät myös ortodoksiseen kulttuuritaustaan.  

Kylät olivat teiden puutteessa varsin eristäytyneitä aina toiseen maailmansotaan asti. Talvisota tuhosi kylät, suomalaiset sotilaat polttivat rakennukset estääkseen hyökkääjiä käyttämästä niitä hyväkseen. Asukkaat evakuoitiin länteen uusiin suomenkielisiin oloihin, mikä jätti jälkensä kielikulttuuriin.  

Kun sodan jälkeen päästiin palaamaan, jouduttiin kaikki rakentamaan uudelleen: vanhaa karjalaista rakennuskulttuuria edustava arkkitehtuuri oli kadonnut sananmukaisesti savuna ilmaan, ja uudet kylät syntyivät tarjolla olevien mallipiirustusten mukaisiksi. Näin osa karjalaisuudesta katosi. Kun koulut alkoivat, opettajat olivat pääsääntöisesti suomenkielisiä luterilaisia, ja lapsilla oli vaikeuksia ymmärtää, mistä aina oli kyse, kunnes luonnollinen kielenvaihto alkoi toimia, ja kaksikielisyys valtasi alaa muuttuen hiljalleen myös yksikieliseksi suomeksi.  

Mutta kieli kyllä elää, nuoretkin ymmärtävät jossain määrin vanhempien karjalaa, joka sekin toki on muuttunut aikojen ja kielikontaktien myötä. Kirjassa käytetään runsaasti kieliesimerkkejä ja mm. Pirjo Schwartzin karjalankieliset muistelut ovat hykerryttävää luettavaa. Jossain määrin olisi suomalainen, karjalaa jokseenkin ymmärtävä lukija odottanut vaikkapa liitteeksi sanastoa, jolla vaikeimmat termit olisi avattu. Pääosin tämä kyllä tapahtuu tekstien sisällä, mutta kaikkea ei ole selitetty. 

Kylien sukuyhteisö 

Ella Karttimon teos esittelee näiden kolmen suomalaisen karjalaiskylän historiaa, ihmisiä, elämänmuutosta ja kulttuuria pääsääntöisesti tarkastelemalla Huovisen karjalaissuvun tarinaa 1700-luvulta alkaen. Tuolloin maailmankirjoihin ilmestyvät vienankarjalaiset Lari ja Toarie Huovinen. Heidän lapsistaan Timo asettui Hietajärven kylään ja otti puolisokseen vuonna 1802 Venäjän Karjalan Vuokkiniemellä syntyneen Anni Remsun.  

Näiden jälkeläiset ovat kirjan päähenkilöitä, maailman muutosten takia toki hiljalleen suomalaistuneina ja sukusiteitä suomalaisiin solmineina. Kirjan alkuosa kertookin matrikkelinomaisesti noiden kolmen vienalaiskylän nykyisten talojen ja tilojen asukkaista kuitenkin niin, että fokuksessa ovat Huovisten suvun henkilöt. Suuri osa rakennuksista on nykyisin kesäkäytössä, mutta jokunen paluumuuttajakin on mukana. Myös yhteisöllisten rakennusten muuttuminen matkailua palvelevaksi on pantava merkille. 

Kirjan toimittaja on yhdistänyt omaan leipätekstiinsä runsaasti elävää muistelua ja kerrontaa pääasiallisesti sotien jälkeisen ajan elämästä ja siinä tapahtuvasta muutoksesta samoin kuin kertojien omista lapsuudenmuistoista. Kun kaikki kertojat ovat eläneet samaa sotien jälkeistä elämää, ei toistolta luonnollisestikaan ole voinut välttyä. Mutta joitain aivan samoja tekstinpätkiä eri yhteyksissä olisi ehkä ollut syytä karsia. 

Tapainkuvauksia 

Teoksen toinen osa valottaa kylien elämään teemoittain. Edelleenkin leipätekstiä rikastuttavat omakohtaiset yksilölliset kerronnat. Teemoja ovat luonnollisesti ortodoksisuuden eri ilmiöt (mm. nuorten termi kripari – kristinoppileiri – tulee tutuksi), rajan läheisyys rajavartiostoineen, turismin tulo osaksi karjalaista kulttuuria ja kulttuurimaisemaa, koulunkäynnin monimuotoisuus, syrjäseutujen ongelmat ja koulunkäynnin keskittyminen kirkonkylille.  

Metsästetään, kalastetaan, muistellaan maatalouden entisiä aikoja, tehdään kaikkea yhdessä, leivotaan kalitoja ja kakkaroita, laaditaan käspaikkoja ja kostoja, ja kaiken aikaa kerrotaan sukutarinoita jälkipolville. Tätä perinnettä välittää nykyisin myös Toarie ja Lari Huovisen sukuseura, joka yhdistää nämä Suomen vienalaiskylät kantavanhempien nimiin. Vaikka maailma muuttuu, vienankarjalainen perinne ja kulttuuri tuntuvat jaksavan säilyä. 

Kirjan kansikuva, jossa uusi sukupolvi tukeutuu perinneguru Jussi Huoviseen, on liikuttava! 

Lassi Saressalo