Kirjasto kylässä

Sivistystä kansalle

Eskelinen, Ulla: Kirjasto kylässä. Mäkikylän kirjastojen historiaa v. 1912–1970. Omakustanne 2024.

Kyseinen Mäkikylä sijaitsee nykyisen Sonkajärven kunnassa Pohjois-Savossa. Tämän kunnan syntyyn liittyy tarina, jota myös Eskelinen kirjansa alussa sivuaa. Vuonna 1854 nimittäin perustettiin Rutakon rukoushuonekunta osaksi Iisalmen maaseurakuntaa. Rutakkolaiset halusivat kuitenkin itselleen oman itsenäisen seurakunnan, mutta hanke raukesi vuonna 1866.

Kun vuonna 1865 oli annettu asetus kunnallishallinnosta, päättivät rutakkolaiset perustaa oman kunnan, jollainen syntyikin vuonna 1872, vaikka Rutakko ei ollutkaan asetuksen edellyttämä kappeli- tai itsenäinen seurakunta. Perustettu kunta toimi kunnallisasetuksen mukaisesti, keräsi veroja, organisoi kunnallishallinnon, köyhäinhoidon ja perusti kouluja.

Mutta samaan aikaan rutakkolaiset talonpojat kuitenkin osallistuvat myös Iisalmen maalaiskunnan kuntakokouksiin. Kun iisalmelaiset lopulta valittivat asiasta valtiovallalle, totesi kuvernööri vuonna 1902, että kunta itse asiassa oli laiton, ja sen oli lakkautettava itsensä vuonna 1906. Lopullisesti Rutakko, nyt Sonkajärvi-nimisenä pääsi omaksi seurakunnakseen vuonna 1921 ja omaksi kunnakseen seuraavana vuonna.

Kansansivistystä Iisalmessa

Kansansivistys Iisalmella, joka oli suurpitäjä aina 1860-luvulle asti, alkoi ajalle tyypillisesti pappilasta, jossa järjestettiin pojille jo vuonna 1846 sunnuntaikouluja, Pyhäkouluajatus levisi laajemmallekin koulua käyneiden sivistyneistön lasten perustaessa maatiloja.

He perustivat pyhäkouluja, joissa myös tytöt saivat oppia perustaitoja. Myös alueen ruukinomistajat tarjosivat työväkensä lapsille mahdollisuuden koulunkäyntiin. Vuoden 1866 kansakouluasetuksen perusteella Iisalmen maalaiskunnan Sonkajärvelle perustettiin ensimmäiset varsinaiset kansakoulut 1980-luvun lopulla. Mäkikylässä alkoi koulutoiminta vuonna 1907.

Kirjastolaitoksen alku Sonkajärvellä

Kansakouluasetuksen mukaan kouluilla oli mahdollisuus, ja sittemmin velvollisuus, perustaa kirjastoja koulujen yhteyteen, ja näistä aluista kehkeytyi sittemmin ajan myötä kunnallinen kirjastolaitos. Ennen tätä oli Sonkajärvellä joitain yksityisiä kirjakokoelmia, joista saattoi lainata höydyllisiä teoksia. Kunnankirjasto perustettiin Sonkajärvelle varsinaisesti vuonna 1923. Se laajeni hiljalleen eri kyliin piirikirjastoiksi, sittemmin näiden nimi muuttui sivukirjastoksi.

Tämän virallisen kirjastolaitoksen rinnalle oli jo 1800-luvulla syntynyt toisenlaisia kirjakokoelmia. Yksi tällaisista oli raittiusseuratoiminnan mukanaan tuoma sivistystahto, jossa myös kirjastotoiminnalla opintopiireissä oli merkittävä asema. Myös nousevalla työväenliikkeellä ja sen järjestöillä oli sama kansansivistyksellinen tavoite.

Eskelinen kuvaakin mielenkiintoisesti näiden lainastojen kirjakokoelmia – varsinaista kaunokirjallisuutta vaikkapa raittiusseuran kirjakokoelmassa vuodelta 1928 oli 42 nidettä, muita yleistietoja tarjoavia neuvontaoppaita ja yhteiskunnallista kirjallisuutta oli toinen puoli. Uskonnollista kirjallisuutta oli yllättävän vähän. Lieneekö seurakunnalla ja uskonnollisilla liikkeillä ollut vastaavaa tarjontaa omalle lukijakunnalleen. Kansakoulujen omat kirjastot olivat huomattava tekijä lainaustoiminnan kehittymisessä – ne liitettiin kunnalliseen kirjastotoimeen 1960-luvulla.

Kirjastolaitoksen kehittyminen

Kirja tarjoaa selkeän kuvan kirjastolaitoksen kehityksestä Mäkikylän sivukirjaston näkökulmasta kuitenkin niin, että valtakunnallinen kirjastolaitoksen yleiskehitys kulkee jatkuvasti mukana. Kirjahankinnoissa noudatettiin määrärahojen puitteissa Valtion kirjastotoimikunnan yleisohjeita.

Alkuvuosina jatkettiin hankinnoissa periaatetta, jonka mukaan kansansivistys ja ammatillinen osaaminen ohjasivat kirjahankintoja, perustahan tähän oli saatu jo mainitusta raittiusseuran ja sen opintopiirien kirjallisuudesta, joka siirtyi piirikirjastoon. Lainattavien kirjojen määrä kasvoi vuoden 1930 noin sadasta niteestä niin, että viidensadan kirjan raja saavutettiin 1950-luvun lopulla, suuri harppaus tapahtui vuonna 1965, kun kansakoulun kirjasto liitettiin sivukirjaston kokoelmiin.

Sivukirjastojärjestelmä alkoi kuihtua 1960-luvun lopulla, kun kulkuyhteydet kuntakeskukseen paranivat ja kirjastoauto korvasi suhteellisen kalliiksi tulevan sivukirjastojärjestelmän.

Kirjasessa seurataan myös lainaajien taustoja, ja yleisilmeenä voidaan todeta, että ahkerimpia kirjaston käyttäjiä sotia edeltäneellä ajalla, jolloin rekisteröinti oli aktiivista, olivat käytännössä eri yhteiskuntaryhmien nuoriso – eri ryhmien tyttäret ja pojat – joskin myös emännät ja työmiehet nousevat tilastossa esiin.

Oma mielenkiintoinen lukunsa on viime sotien jälkeinen kiellettyjen kirjojen ilmiö. Suomen asettunut Liittoutuneiden valvontakomissio (lue Neuvostoliiton valvontakomissio) määräsi syksyllä 1944 Neuvostoliittoa kohtaan vihamielisen kirjallisuuden poistettavaksi yleisön ulottuvilta. Kirjastot saivat valita poistettavat kirjat itse. Kirjastotarkastaja kyllä saattoi kierroksellaan määrätä lisää teoksia poistettavaksi.

Kirjat paketoitiin, paketit sinetöitiin ja vietiin lukkojen taakse. Kirjasen liitteenä on luettelo Sonkajärven kirjaston poistamasta kirjallisuudesta, jota kyllä sittemmin vuodesta 1958 lähtien lainaustarvetta perustellen saattoi lainata kirjaston varastosta. Lopullisesti kielto purettiin vuonne 1991. Nykylukijaa tuo luettelo lähinnä huvittaa, mutta tuolloin oli tosi kyseessä. Kaikkiaan Suomessa kirjastoista poistettiin vuosien 1944–1946 aikana 1783 nimekettä, yhteensä noin 22 000 nidettä.

Lopuksi

Ulla Eskelisen kirja tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman Suomen kirjastolaitoksen kehitykseen ja kirjastolaitosta edeltäneisiin kansansivistyspyrkimysten menetelmiin. Teos on erittäin tarkasti nootitettu, ja lopussa oleva lähdeluettelo on tarkka ja tarjoaa myös tietoa lisäkirjallisuudesta sitä kaipaaville.

Lassi Saressalo