Kemin Kivikko – mainettaan parempi
Monenmoista Kemin Kivikosta
Ylipiessa, Matti (toim.): Kemin Kivikko – mainettaan parempi. Kertomuksia ja muistelmia Kemin värikkäimmästä kaupunginosasta 1900–1980. Atrain&Nord 2024. 560 s.
Kemin Kivikon kaupunginosa alkoi syntyä samaan aikaan, kun sahateollisuus Suomessa kehittyi ja Kemissäkin puunjalostus oli kovasti työvoimantarpeessa. Kaupunki oli tuolloin alueeltaan vain nykyisen sydänkeskustan kokoinen ja sen rajojen ulkopuolelle alkoi syntyä spontaania asutusta, jolle seudun tilanomistajat alkoivat lohkoa pieniä tontteja. Syntyi samanlaisia spontaaneja asutuksia, joita etelämpänä ovat muiden muassa Turun Raunistula ja Tampereen Pispala. Kunnallista infrastruktuuria ei ollut, ei asemakaavaa eikä varsinaisia rakennussäädöksiä.
Kemin osalta tilanne muuttui, kun Valtioneuvoston Päätös erinäisten Kemin maalaiskuntaan kuuluvien alueiden siirtämisestä kunnallisessa ja hallinnollisessa suhteessa Kemin kaupunkiin annettiin 26. kesäkuuta 1930. Kivikkolaisista tuli vuoden 1931 alusta alkaen kaupunkilaisia.
Levotonta ja laitontakin
Mutta sitä ennen oli Kivikon asutuksessa tapahtunut kaikenlaista. Väkeä sinne oli siirtynyt pääosin Pohjois-Suomesta etsimään työtä ja toimeentuloa niin orastavasta teollisuudesta kuin satamastakin. Miehet ja naiset – yhtä kaikki kivikkolaiset – olivat leimallisesti työväkeä, vaikka liitosalueella oli vielä runsaasti maanviljelijöitä ja talonomistajia. Työväestö liittyi suurelta osin työväenyhdistyksiin ja sitä kautta vasemmistopuolueisiin, omistavat pääasiassa maalaisliittoon.
Sisällissota ei suoraan koskenut Kemiä, mutta sen jälkiaallot toki vaikuttivat poliittiseen ja henkiseen ilmapiiriin 1920- ja 1930-luvuilla. Työväki järjestäytyi ja alkoi ajaa asemaansa, oikeistolaiset olivat valtaapitäviä, perustivat suojeluskunnat, työpaikoilla syrjittiin puolin ja toisin, laadittiin mustia listoja ja istuttiin toisinajattelevat ulos. Joku uskoi idästä tulevaan seireenilauluun ja loikkasi Neuvostoliittoon utopiaa rakentamaan – jotkut palasivat, suuri osa katosi 1930-luvun lopun vainoihin. puoli vuosisataa myöhemmin lähdettiin etsimään tulevaisuutta Ruotsista ja sinne useimmiten jäätiinkin.
Kivikolla oli pitkään huono maine. Kaupunginosa tunnettiin ja muistetaan vieläkin paikasta, josta saattoi ostaa laitonta viinaa ja hakea maksettua lempeä. Tappelut, jopa tapot olivat mukana kuvassa, elämä oli levotonta.
Tuosta sotia edeltäneestä ajasta kertovat harvat vielä muistelukykyiset kivikkolaiset, niistä kertovat myös elämä kauhistelleet sanomalehdet, joiden tekstejä kirjaan on poimittu näyttävästi.
Sota ja saksalaiset
Kunnes tuli sota. Se ryhdisti elämää, miehet olivat rintamalla, joka ei sitten ollut määrätty työpalveluun. Tulivat saksalaiset, jotka rakensivat pohjoisia joukkojaan palvelleen etapin Kemiin parakkikylineen ja siviiliasuntoihin vuokrautuneineen päällystöineen. Syntyi myös suhteita sotilaiden ja kemiläisnaisten välille, mikä taas johti omiin ongelmiinsa. Mutta nämä ajat olivat sen ajan lapsille jännittäviä aikoja, joita kuvataan kirjassa useamman kertojan voimin. Kaikki oli erilaista, lastenkin maailma laajeni vieraiden vaikutusten tuomana, elettiin mielenkiintoisia aikoja.
Kemin taistelut Lapin Sodan alkuviikkoina ovat olleet monelle kivikkolaisellekin järkyttävää aikaa. Aiemmat satunnaiset pommitukset vaikuttivat nyt lasten leikeiltä, kun suomalaiset ja saksalaiset kävivät tosisotaa Kemistä. Oli lähdettävä taisteluja pakoon, silloin kun sen oli mahdollista. Aina ei ollut. Kaatuneet molemmin puolin järkyttivät mieltä, mutta samalla osattiin käyttää hyväksi mahdollisuutta besorgata saksalaisilta jääneitä elintarvikkeita ja muuta tavaraa omaan käyttöön.
Jälleenrakennus
Vaikka Kivikkoa ei saksalaissodassa tuhottukaan, alkoi sodan jälkeen elintason nousun myötä myös uuden elämän rakentaminen. tontteja lohkottiin lisää, tyyppitaloja nousi nyt asemakaavoitetulle alueelle pääosin talkoovoimalla, kaupunki rakensi myös suurperheisille kolme kerrostaloa. Saatiin juokseva vesi ja viemäröinti, haloilla lämmittämisestä siirryttiin öljykamiinaan. Saatiinpa koulukin omaan kylään. Kivikon entinen huono maine alkoi haalistua ja muuttua tarinastoksi, joka toki vieläkin eli kansan suussa.
Kirjan kansi kertoo tästä vaiheesta. Kuvassa äiti, isä ja poika, kameran takana tytär. Kuvan ottamisen aiheena vierailulle tulleet lapinmatkaajat vähän ruosteilla Volkkarillaan, jonka katolla poronsarvet. Takana oma talo, edessä vaimon ylpeys ruskoliljapenkki. Elämä on kunnossa!
Kunnes Kivikon yhteisöllisyyttä taas koeteltiin. Kaupunginosan halki rakennettiin nelikaistainen Perämerentie, jonka alle jäi huomattava määrä vanhempaa asutusta. Alkoi osittainen poismuutto myös tien laitamien rakennuksista, entinen Kivikko sananmukaisesti halkesi kahtia.
Tarinasto
Matti Ylipiessa työryhmineen (Reijo Leinonen, Erkki Nylund, Eila Ruotsalainen, Hannu Seppälä ja Ritva Sonntag) ovat yhdessä noin 80 haastatellun muistelijan ja kaikkiaan äkkiä laskien 140 jollakin tavalla mukana olleen kivikkolaisen kanssa tehneet varsin luettavan ja miellyttävät kertomuksen kaupunginosastaan.
Kertojien pääosa on suurta ikäluokkaa, ja siksipä erityisen läheistä on tämän kirjoittajalle olleet lapsuuden muistelut sodanjälkeisistä vuosista, jotka myös muualla maassa on lapsen silmin koettu samanlaisena, vaikkakin eri miljöissä. Kertomukset on rakennettu niin, että kunkin kertojan oma ääni jää selkeästi näkyviin, vaikka varsinaisia murretekstejä ei olekaan haluttu tarjota. Jokainen muistaa lapsuudestaan ja entisestä elämästään sen, mikä itselle on muistamisen arvoista – siksipä nämä tarinat ovat elävää kivikkolaishistoriaa.
Kirjan lopussa on muutama sivu kovaa dataa. Kivikon alueen kantataloista lohkottujen tonttien luettelossa on tilan, tontin ja ensimmäisten asukkaiden luettelot 1950-luvulta alkaen. Kyse ei ole koko lähiön asukasluettelosta ja hieman ihmettelen sen tarpeellisuutta tässä yhteydessä. Mutta samalla selviää, miksi alkuluvussa mainittujen kantatilojen jälkeen on suluissa numerointi. Se siis viittaa tähän liitteeseen. Olisi sen kyllä voinut tekstissä heti sanoakin.
Kirjan kuvitus vastaa aika tavalla sitä arkikuvaa, mikä kertomuksissa niin hyvin tulee esiin. Jotkut kuvatekstit ovat tarinoita jo sellaisenaan. Valitettavasti en löytänyt mistään tietoa kirjan taittajasta, jolle kuitenkin osoitan kiitoksen maltillisesta ja tekstiä myötäilevästä taitosta ja kuvien sijoittelusta.
Lassi Saressalo