Ylä-Savon teollisuuden puolesta

Käsityöläisyydestä huipputeknologiaan

Luttinen, Jaana: Ylä-Savon teollisuuden puolesta. Ylä-Savon Teollisuus ry 140 vuotta 1883–2023. Ylä-Savon Teollisuus ry 2023. 297 s.

Yläsavolaisen teollisuuden juuret ulottuvat 1700-luvun loppuvuosiin, jolloin Ruotsin viranomaiset alkoivat edistää järvimalmia raaka-aineena käyttäneiden ruukkien perustamista Pohjois-Savoon. Oli nimittäin käynyt selville, että järvimalmin nosto antoi 5–7 kertaa paremman tuloksen kuin malmin louhiminen vuoresta.

Talonpoikaisella raudankäsittelyllä oli pitkät perinteet ja nykyisen Lapinlahden Sutelan kylään perustettiinkin 1790-luvun alussa ensimmäinen varsinainen rautaruukki. Nämä rautaruukit olivat Venäjän vallan aikana 1800-luvun alkupuolella merkittäviä, kun Venäjä pyrki riippumattomaksi Ruotsin raudantuotannosta. Saimaan kanavan rakentaminen helpotti tuotteiden vientiä Venäjän markkinoille, kunnes vienti hiipui ensimmäiseen maailmansotaan – Venäjä alkoi saada takkirautaa rautateitse muualta Venäjältä ja toiseksi maailmansodan rautatuotteiden tarve nosti oman tuotannon etusijalle.

Liikenne

Yläsavolaiset olivat kautta aikojen myyneet perinteisiä maataloustuotteita kauppiaille Pohjanlahden rantakaupunkeihin. Vasta Suomen sodan 1808–1809 jälkeen kauppaliikenne alkoi suuntautua kaakkoon, kun Pietarin markkinat avautuivat. Tämä edellytti kuitenkin kuljetusreittien parantamista, ja 1800-luvun puolivälin jälkeen alkoivatkin kanavointityöt sisävesistössä ja varsinkin Saimaan kanavan valmistuminen vuonna 1856 oli teollisuuden kehittymiselle keskeinen tekijä.

Yhtenä kehityspylväänä oli sittemmin valtiopäivämiehenäkin tunnettu Petteri Kumpulainen, jonka onnistui ujuttaa kenraalikuvernööri von Bergille kahdeksankohtainen anomus liikenneolojen parantamiseksi Ylä-Savossa. Tämä oli kaiketi ensimmäinen laajempi kehityssuunnitelma Pohjois-Savon alueella! Venäjällä kiinnitettiinkin huomiota suuriruhtinaskunnan sisämaan kehittämiseen ja suunniteltiin jopa kaupungin perustamista Iisalmeen. Ratkaisuksi tuli kuitenkin vuonna 1860 kauppalamuotoinen päätös; kauppalahan ei joutunut kustantamaan virkamiehistöä toisin kuin kaupungit. Kaupunki Iisalmesta tuli vasta vuonna 1890, kun kauppala irrotettiin ympäröivästä maalaiskunnasta.

Käsityöläisistä teollisuuteen

Suomessa astui voimaan rajoitettu elinkeinovapaus vuonna 1868. Sen mukaan käytännössä jokaisen oli mahdollisuus hankkia itselleen lupa elinkeinon harjoittamiseen. Näin kauppalan ensimmäisenä vuosikymmenenä myönnettiin kaikkiaan neljällekymmenelle käsityöläiselle oikeus harjoittaa ammattiaan Iisalmen kauppalassa. Vuonna 1883 Iisalmen käsityöläisen perustivat Käsityöläisseurueen. Takana oli määräys, jonka mukaan kauppiaat, käsityöläiset ja tehtailijat määrättiin liittymään erityisiin paikallisiin yhdistyksiin ajamamaan omia etujaan. Nämä yhdistykset tavallaan korvasivat vanhat ammattikunnat.

Tästä alkoi Iisalmen ja Ylä-Savon ammatinharjoittajien järjestäytyminen. Sittemmin Iisalmen kaupungin perustamisen jälkeen yhdistyksen nimeksi tuli Iisalmen kaupungin Käsityö- ja Tehdasyhdistys, joka puolestaan lakkautettiin vuonna 1954 ja sen tilalle perustettiin Iisalmen Käsi- ja Pienteollisuusyhdistys. Kun ensimmäiset valtakunnalliset kehitysaluelait annettiin 1960-luvun lopulla, rekisteröitiin Ylä-Savon Käsityö- ja Teollisuusliitto, joka siis alueellisesti vastasi valtakunnallisiin kehitysaluetarpeitsiin. Kun vielä oli perustettu samaa työtä jatkamaan Ylä-Savon Teollisuusliitto ja siitä johdettu Ylä-Savon Teollisuus ry, ollaankin tilanteessa, jossa yrittäjien etuja on alueella ajettu jo 140 vuotta.

Toiminnan kehitys

Jaana Luttisen teksti seuraa paitsi kyseistä ammatillista järjestäytymistä myös laajemminkin suomalaisen teollisuuden vaiheita ja kehitystä vajaan puolentoista sadan vuoden aikana. Käsityöläiskulttuuri oppipoikineen, kisälleineen ja mestareineen alkoi toisen maailmansodan jälkeen muuttua pienteollisuudeksi, joskin perinteiset käsityöammatit toki edelleenkin elivät. Välillä elettiin järjestöllistä hiljaiseloa, kunnes kehityksen haasteet panivat myös järjestötyön liikkeelle,

Mainittujen järjestöjen työ jakautuu selvästi edunvalvontatehtäviin ja toisaalta oman jäsenkunnan koulutustarpeiden edistämiseen. Edunvalvonnalla tavoitellaan alueellisten kehitysohjelmien läpivientiä ja niiden talouden turvaamista. Yksi osa on koulutuslinjojen hahmottaminen jatkuvasti uudistuvan teollisen toiminnan henkilö- ja osaamisresurssien turvaamiseksi.

Olvit ja Ponsset

Teos tarjoaa myös näkymiä yläsavolaiseen osaamiseen monellakin teollisuuden alalla. Tunnetuin lienee Olvin Oluttehdas, joka pienestä vuonna 1878 perustetusta panimosta on kehittynyt kansainväliseksi Olvi Oy:ksi, mutta ainoaksi suomalaiseksi oluttehtaaksi, jossa panimomestarina työskentelee jo viidennen polven olvilainen Pia Hortling (joka muuten on Ylä-Savon kotiseutuyhdistyksen hallituksen jäsen). Muita kansainvälisestikin tunnettuja yrityksiä Iisalmessa ja Ylä-Savossa ovat mm. Ponsse, Iki-Asu, Orion-yhtymä, Erikoiskori, Runnin Konepaja, Kamajan Neulomo, Iisalmen Saha, Normet, Zira, vain muutaman mainitakseni.

Lopuksi

Jaana Luttisen teos ei ole varsinainen lukuteos vaan raskaan linjan perusteellinen tietoteos, itse asiassa vaativa tutkimus. Nootitukset ja lähteistö on laadittu historiantutkijan menetelmin. Ulkopuolisen meikäläisen humanistin on ollut jossain paikoin vaikea seurata tekstiä, niin sujuvaa kuin se onkin, koska tuo yritys- ja toimialamaailma on jäänyt kovinkin vieraaksi.

Erityisesti kiitän tekijän ja Mainostoimisto Advertiinan yhteistyötä graafisessa suunnittelussa ja taitossa. Lukuisat graafiset esitykset ja taulukot valottavat kehityskaaria ja erikseen eritellyt kainalotekstit syventävät tarvittaessa leipätekstiä. Ikänäköongelmaiselle tosin teksti alkaa olla jo liian pienellä fontilla painettua.

Lassi Saressalo