Tuhat rautaa tulessa

Monivaikuttajan tarina

Siltasaari-Peltonen, Tuula; Järvenpää, Ritva; Karhu, Sami; Jurmu, Pauliina (toim.): Tuhat rautaa tulessa. Bjarne Westermarck Järvenpäätä ja Suomea rakentamassa. Bjarne Westermarckin perinneyhdistys 2021. 229.s.

Bjarne Westermarck syntyi ruotsinkieliseen sivistyssukuun 15.1.1887. Suku oli tullut Suomeen Ruotsin Länsipohjasta 1700-luvulla ja sen Nils-niminen suomenruotsalainen kantaisä asettui Dickursbyn tilalle sen aikaiseen Helsingin pitäjään. Nilsin pojanpoika Nils Christian Westermarck toimi Helsingin yliopiston lehtorina. Hänen tyttärensä Helena opiskeli kieliä yliopistossa, mikä tuolloin oli naisille harvinaista, mutta hän omistautui sittemmin kuvataiteelle ja eleli mm. Helene Scherfbeckin kanssa Pariisissa.

Sittemmin hän aktivoitui yhteiskunnallisena kirjoittajana ja naisasianaisena. Perheen lapsista tunnetuin on kuitenkin Edvard Westermarck, Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian professori, Åbo Akademin professori ja rehtori. Hänet tunnetaan etenkin antropologisista kenttätutkimuksistaan Pohjois-Afrikassa. Keskimmäinen Nilsin lapsista oli Anton ja hänellä oli poika, tämän kertomuksen päähenkilö Bjarne Westermarck.

Maatalousmies

Bjarne oli mies, jolta kaikki tuntui jäävän vähän kesken. Hän kävi Nya Svenska Samskolania pääsemättä kuitenkaan ylioppilaaksi. Sen jälkeen hän opiskeli nykyaikaista maataloutta Kööpenhaminan maatalouskorkeakoulussa, josta ei kuitenkaan valmistunut. Palattuaan kotimaahan vuonna 1908 hän sai hoitaakseen sukunsa laajan Järvenpään kartanon, kaikkiaan sivutiloineen yli 4000 hehtaarin maatilan.

Hän ryhtyi kehittämään kartanoa tavoitteenaan saamansa oppien mukaan tehdä siitä Suomen maatalouden mallitila. Tilalle perustetiin tiilitehdas, siihen ostettiin sivutiloja, perustettiin meijeri, hankittiin ensiluokkainen karja, parhaat kasvilajikkeet ja uudenaikaiset koneet. Kartanoon perustettiin myös kasvinjalostuslaitos tavoitteena jalostaa järjestelmällisesti Suomen oloihin soveltuvia viljelykasveja.

Suuren tilan kehittäminen vaati investointeja, ja kun Bjarne samalla harjoitti monenmoista liiketoimintaa ja keskittyi myös valtakunnan tason poliittiseen ja järjestötoimintaan, kartano velkaantui ja joutui vararikkoon vuonna 1924.

Poliitikko ja järjestömies

Westermarck oli yhteiskunnallisesti aktiivinen. Hän oli perustamassa Osuustoimintajärjestö Pellervoa, toimi aktiivisesti Maataloustuottajien Keskusliitossa, oli kehittämässä  Maaseudun Tulevaisuus -lehteä. Hän oli mukana Keskusosuusliike Hankkijan toiminnassa, metsäteollisuuden organisoinnissa ja lopulta myös valtakunnan politiikassa. Hän toimi Maalaisliiton kansanedustajana vuosina 1922–1923. Hän oli kaikessa mukana, mihin häntä vain pyydettiin. Sanotaan että hän sanoi vain kerran ei – silloin kun häntä pyydettiin ministeriksi. Tässäkin tulee esiin Westermarckin luonteenpiirre. Kaikessa innolla mukana, itsekin innovaattorina, mutta kaikki tuntui aina jotenkin jääneen kesken.

Hänen liiketoimensakin tuntuivat olevan äkillisiä ja spontaaneja, hän pelasi riskialtista peliä, kuten niin monet muutkin uuden tasavallan liikemiehet. Tähän peliin kuuluivat hyvät voitot ja karvaat ja kalliit tappiot. Tappioon kaatui myös Westermarckin nouseva liikemiesura. Vuonna 1923 hän häipyi äkkiä ulkomaille, kun onnettomien puukauppojen vuoksi talousvaikeudet kasautuivat ja kaikki kaatui kerralla. Kun luottamus loppui, velkojat iskivät ja peli oli selvä.

Järvenpään rakentaja

Mutta vielä oli yksi tie käytävänä. Kartanolla oli Järvenpäässä maata, joka kattoi käytännössä koko nykyisen kaupungin ydinalueen. Maantie, rakennettu rautatie ja Järvenpään pysäkki vain tunnin matkan päässä pääkaupungista alkoi houkuttaa radan varteen toimintaa. Ja tämä taas vaati ihmisiä ja rakentamista. Westermarck huomasi tilaisuuden tulleen ja alkoi palstoittaa kartanon maita nykyisen kaupungin alueella. Ilmeisesti luottokelpoisuutta vielä oli, koska hänen onnistui viidessä vuodessa rakennuttaa asutus- ja pienteollisuuskeskus, jota esitti sitten kauppalaksi.

Suunnitelmaan kytkeytyi palstoitus jopa 500 tontille, johon hän myös tuotti parin sadan venäläisiltä Karjalankannakselta autioksi jääneen hirsihuvilan hirret. Westermarck ei ollut kaavoittaja, kaupunkisuunnittelija tai kaupunkivisionääri. Hän oli liikemies, joka myi tontteja. Ja lopultahan tästä taajamasta syntyi Järvenpään kauppala vuonna 1951, kuusi vuotta Westermarckin kuoleman jälkeen.

Uusi aika kuitenkin unohti Westermarckin. Kartano purettiin vuonna 1957 ja jopa Westermarckintie sai uuden nimen. Kunnes vihdoin 2000-luvulla kansalaisaktivismi ja myös kaupungin johto tajusi menneiden vuosien toiminnan arvon. Ilman Westermarckin tonttikauppoja ei Järvenpäätä ehkä olisi lainkaan syntynyt. Ja karttaan ilmestyivät Westermarckinpuisto, Antoninkuja ja Bjarnenkuja. Lopulta perustettiin Westermarckin perinneyhdistys, joka otti tehtäväkseen rakentaa Järvenpään identiteettiä taajaman perustajan kautta.

Tarina koostuu neljästätoista artikkelista, jotka toimituskunta on nivonut joustavasti yhteen. Lopussa on Sami Karhun yhteenveto niin tapahtumista kuin päähenkilöstäkin. Liitteenä on vaikuttava luettelo kaikesta siitä, missä Bjarne Westermarck oli ollut mukana – pitemmän tai lyhyemmän aikaa.

Heli Tiensuun / EvenBetter graphic design taitto on eleettömän vaikuttava.

Lassi Saressalo