Onnellisten miesten maa

Naisten tukemat

Raitala, Jouko: Onnellisten miesten maa. Omakustanne 2021. 234 s.

Eipä tiennyt Jouko Raitala vuonna 1969 tavatessaan työväenopistolla samalla ranskan kielen kurssilla istuneen Hilkan, että tästä se yhteinen tulevaisuus sitten muodostuisi. Seuraavan vuoden vappuna he tapasivat Oulussa Välkkylän ulkopuolella ja Jouko tiedusteli ujosti neitosen vappusuunnitelmista. No ei niitä juurikaan ollut, jolloin Jouko tokaisi: ”Kävisinkö minä vaihtoehdoksi?” Ja niin alkoi yhteinen vappu ja samalla yhteinen elämä.

Suomalaisessa, kuten niin monessa muussakin yhteiskunnassa on perinteisesti ollut niin, että vaimon osa on ”mennä miehelään” ja asettua uuteen sukuun miniänä, opetella suvun historia, sen loistot ja pimeydet, pyrkiä minimoimaan oman taustansa ja oppia uuden talon tavoille. Siirtyä uuteen sukuun.

Tästä prosessista on tehty yllättävän vähän tutkimusta, sen enempää perinnetieteellistä, kulttuurien tutkimuksellista kuin sosiaali- saati yksilöpsykologistakaan. Tokihan tunnemme miniän kohtalon suomalaisesta kansanrunoudesta, huolirunoudesta, jossa miniä käsikiviä vääntäessään itkee uutta elämäänsä ja kysyy, miksi emo hänet miehelään hylkäsi.

Nyt Jouko Raitala kääntää tämän peruskysymyksen päälaelleen. Ei niin, että hän surisi entistä elämäänsä ja katuisi liittoaan Kemijärvien Luusuan kylän Kaappalan talon tyttären kanssa. Päinvastoin. Raitala lähtee ennakkoluulottomasti opiskelemaan uuden sukunsa elämää, sen historiaa, sen henkilöitä hamasta alkumenneisyydestä nykypäivään, sen sanottua ja sanomatonta viestintää, tabuja, ylpeydenaiheita, maailmaa, jonka jokainen yksityiskohta oli hänelle tuntematonta ennen tuota kohtalokasta tapaamista Oulun kampuksella vappuna 1970.

Miettiessään, miten tämän uuden maailmankuvan muille kertoisi, hän otti oppaikseen kolme tuttua kirjailijaa. Hän löysi Anna Kortelaisen tuotannon, jossa selkeää faktaa kiedotaan ymmärtävään ja osallistuvaan kirjoitusotteeseen, kuten hänen teoksessaan Sara Hildénistä.

Toisena oppaana on ollut Samuli Paulaharjun kansanperinteenkerääjän ja kirjoittajanote tarkkoine etnografisine kuvauksineen ihmisten elämästä ja kolmantena mallina hän kirjoittaa itsensä mukaan kertomukseen, kuten on tehnyt sosiaalipsykologisesti orientoitunut tanskalais-norjalainen Axell Sandemose. Ja tuloksena on varsin mainio ja lämmin kertomus siitä, millaiseksi taloon naitu vävypoika uuden sukunsa on ymmärtänyt.

Ja materiaalia on kertynyt. Toki pääkertojana on ollut Hilkka, joka alusta lähtien on avannut sukunsa historiaa, tarinoita, ihmiskuvauksia niiltä osin kuin on itse niitä kuullut ja ymmärtänyt. Mutta toki on haettu tietoa aikakirjoista, luettu lehtiä ja kirjallisuutta, jolla tapahtumien kulku ja osa henkilöistäkin sijoittuu sekä aikajanalle että sosiaaliseen kontekstiin.

Ja kuvaa on täydentänyt uusien sukulaisten vuosikausia kestänyt kerronta, joka on valottanut tapahtumia ja henkilökuvia kaukaa ja läheltä, yhteiset muisteluistunnot, joissa tietoisesti ja tarkoituksella käytiin läpi suvun ja sukulaisten historiaa ja maailman muuttumista siinä samalla, ikään kuin sivutuotteena. Ja paulaharjumaisen tarkkaa – jopa piinallisenkin tarkkaa, kuten esikuvallaan – kuvausta siitä mitä missäkin tehtiin ja miten, mistä mentiin milloinkin ja minne ja millä tavalla asiat hoidettiin. Tästä syntyy kertomus Kaappalan taloon liittyvistä henkilöistä ja heidän elämästään.

Mutta kaikkea ei varmaan ole tullut sanotuksi. Yhä löytyy tabuja, joista ei ole hyvä kertoa uudelle sukulaismiehelle, ja jos kerrotaankin ei tämän olisi syytä niitä kertoa eteenpäin. Uusi ei ehkä ja varmaankaan ole ymmärtänyt kaikkea sitä piiloviestintää, joka liittyy tällaisiin usein hieman arkaluonteisiin tapahtumainkuvauksiin ja henkilökuviin.

Folkloristit puhuvat viittauksenomaisesta viestinnästä, jossa sisäpiiriläiset tajuavat viestin jo puolesta sanasta, äänenpainosta tai eleestä, mutta jota ei ulkopuolinen ymmärrä havaita. Tällaisen viestinnän sisältöä saattaa vain uumoilla, mutta kun se ei tälle vielä hieman ulkopuoliselle yhteisön jäsenelle kuulu niin ei sitten.

Ja tietenkin väärinymmärryksen vaara. Tulkinta jostain tapahtuneesta, suhteesta tai ristiriidasta saattaa olla jotain, mikä ei ole ”oikein”, eikä sellaista tulkintaa tietenkään saisi eteenpäin tarjota. Siinäpä kirjoittajalla ongelma. Mitä tarjota kirjaan, jonka kaikki voivat lukea – ihastella tai tuomita.

Mutta on toinenkin puoli. Joskus ulkopuolinen saattaa nähdä, aistia ja ymmärtää sellaisia asioita, jotka yhteisön jäsenet eivät itse osaa havaita. On rakenteita, jotka ovat joillekin luonnollisia, mutta toiselle sellaisia, jotka selvittävät taas toisia rakenteita, käyttäytymismalleja ja asioiden välisiä suhteita, jotka ydinyhteisössä jäävät tajuamatta. 

On esitetty näkemys, että yhteisön kulttuuria tutkii ja analysoi parhaiten sellainen, joka on osittain sen sisällä, mutta ei ole sen alkuperäisjäsen. Tämä ajattelu on herättänyt kovaa vastarintaa mm. vähemmistötutkimuksen piirissä, jossa tällainen ulkopuolisen näkemys saatetaan nähdä jopa osana maailmanlaajuista kolonialismia.

Jouko Raitalan kirja tuo mieleen opiskeluaikojen kulttuuriantropologiset, sittemmin myös folkloren ja etnologian tutkimukseen liittyvät teoriat, joissa katsottiin, että ulkopuolisesta dokumentoinnista on siirryttävä ns. osallistuvaan havainnointiin. Syntyi ”going native” -ajattelu, joka vei antropologit osallistumaan tutkittavan yhteisön sisään, pyrkimään tulemaan jäseneksi jäsenten joukossa, mutta samalla säilyttämään tutkijanroolin. Joskus tällaiset tapaukset tuntuvat onnistuneen, joskus tämä on taas johtanut tutkijan roolin kadottamiseen ja subjektiivisiin tulkintoihin.

Mutta Jouko Raitalan teos, jota hän ei pidä tieteellisenä tutkimuksena, on hyvä osoitus siitä, miten osallistuva havainnoitsija, kunhan on riittävän rehellinen niin itselleen kuin yhteisölle, johon osallistuu, saa aikaan mielenkiintoisen kertomuksen yhteisöstä, johon ikään kuin sattumalta on ajautunut.

Ja vaikka teoksen nimi on Onnellisten miesten maa, sen suurin sanoma on se, että näiden onnellisten miesten takana on aina vahva nainen. Kirja nostaa esiin varsinaiset arjen sankarit, äidit, tyttäret, miniät, tädit, isoäidit ja esimammat, joita harvoin kiitetään. Mielenkiintoinen uudennos kotiseutukirjallisuuteen.

Lassi Saressalo