Pieni mutta vahva

Rankka, mutta erilainen

Luukkonen, Sanna: Pieni, mutta vahva. Oripään kunnan 150-vuotishistoria. Oripään kunta ja Edita 2019. 651 s.

Aika monet varmaan muistavat perinteiset pitäjänhistoriat. Ne oli rakennettu paikallishistoriallisen toimikunnan ja sen aikoinaan suosittaman rakenteen mukaan. Lähdetään esihistoriasta, kuljetaan historian portaita ylöspäin, seurataan maatalouden kehittymistä, syvennytään kunnallishallintoon, seurakunnan toimintaan, katsastetaan palvelu- ja liiketoiminnan kehittymistä, sivistys- ja koululaitosta, tutkitan osuuskuntia ja yhtiöitä, vilkaistaan urheilu-, järjestö- ja poliittiseen toimintaan ja liitteissä sitten esitellään kaikenlaisia päättäjiä aikojen alusta siihen päivään, kun kirja jo ilmestyessään oli vanhentunut.

Sitä samaa tarjotaan Sanni Luukkasen Oripään 150-vuotisjuhlakirjassa. Mutta ei niin kuin sitä aikoinaan historiatosikot halusivat tarjottavan. Luukkanen on lähtenyt ottamaan etäisyyttä perinteiseen kuivaan historiankirjoitukseen ja hakenut otetta uudesta, narratiivisesta historiankirjoituksesta.

Sen perustana toki on ajan kulku, historialliset tapahtumat, paikkakunnan kehityksen vaiheet ja kehityksen innovaattorit, päätöksentekijät, toimijat ja talouden ylläpitäjät. Mutta eri lailla. Kirjaan on tuotu mentaliteettihistoriallisia ja mikrohistoriallisia näkökulmia, jotka kertovat lukijalle, miten aikalaiset milloinkin ovat nähneet ja kokeneet elämänsä ja kotikuntansa. Kirjaa voisi kuvata termillä kokemushistoriallinen kerronta, narratiivi.

Uudenlaisen pitäjänhistorian johtoajatuksena on kertoa pitäjäläisille, millaista elämä ennen heitä ja tietenkin myös heidän elinaikanaan on ollut. Miten asiat ovat muuttuneet ja kuka ja mikä on vaikuttanut mihinkin. Mutta pitkälti tässä kertojina ovat ne, joita tämä elämä on koskenut ja joita se vieläkin koskee. Kyse on ihmisen historiasta kuntahistorian kontekstissa. Se on narratiivista historiankirjoitusta. Perinteinen historiallinen data ympäröidään ihmiskeskeisellä kerronnalla, joka tuo kuvaan ja kovaan historiaan ihmisnäkökulman.

Ehjä kronologia jää sivuun – fokukseen nousee tuo kokemusperäinen historiankuvaus – jota kyllä taustoitetaan kovalla faktalla, ettei totuus unohtuisi. Mutta luettavammaksi teksti ja pitäjänkertomus tällä tavalla tulee. Kun Luukkasen teoksen rakennetta katsoo, ei se sinänsä eroa perinteisestä. Ensin oli ensin, sitten tuli kirkko ja rakensi seurakunnan, jonka hallinnollisesti korvasi 1800-luvun lopulla kunnallishallinto.

Uusi aika saapuu, tekniikka, modernisaatio, pankit, osuuskunnat, osuuskaupat, työväenaate ja lopulta katastrofi – sisällissota. Kunnes valkoinen valta iskee takaisin myös Oripäässä, mutta viimein kansallinen eheytys alkaa, kaunat jäävät kehityksen alle. Käydään sotia kuten kaikissa kylä- ja pitäjänhistorioissa, saadaan evakot rikastuttamaan elämää – ja geeniperimää – yritetään ja masennutaan, kun maatalous ei kannata, kaikilla. Eletään uudistuvaa, modernisoituvaa maaseutuelämää, joka merkitsee koulujen lakkauttamista, palvelujen keskittymistä…

Oripää tuntuu selviävän – kunta säilyy omillansa, sen ihmiset elävät, muodostavat yhteisöjä, jotka tulevat ja menevät. Kirjan liitteenä kuitenkin ovat ne pakolliset: kunnanjohtajat, papit, sodissa kuolleet ja sitten vielä erilaisia tilastoja.

Mutta Oripää-valssi (sanoittanut Annikki Kylläinen ja säveltänyt Kalevi Tavi) toivottavasti kajahtaa vieläkin.

Mutta miksi luvun viisi ”Punaiset pitävät vahtia Oripäässä” ingressitekstiksi oli otettu Linnan Pohjantähden irrallinen episodi. Ei nääs oikein sopinut Oripäähän. Olisi varmaan ollut sisältöä lähempääkin.

Lassi Saressalo

Tiedustelut: Oripään kunta,  kirjaamo(at)oripaa.fi