Alpon savannilla

Syvällä ITE-savannilla

Pirtola, Erkki; Kautiainen, Loviisa; Haveri, Minna; Kivirinta, Marja-Terttu; Knuuttila, Seppo; Ruismäki, Liisa: Alpon Savannilla. Kauhajoki-seura 2019. 172 s.

Kun matkaat etelästä Kauhajoelle, poikkeat valtatieltä oikealle Nummijärven tienharassa, hakeudut Nummijärven itäpuolelta lähtevälle Sarantielle ja juuri ennen Etelä-Pohjanmaan ja Satakunnan maakuntarajaa katsot vasemmalle, näet pienen kyltin, joka ohjaa sinut Savannille. Alpon Savannille.Laajalla pihakentällä ja vähän sivummallakin sinua vaanii leijona, korppikotkat raatelevat saalistaan, kameli katselee ylväänä, sarvikuono valmistautuu syöksyyn ja virtahepokin on noussut kuivalle maalle palmujen alle.

Olet saapunut Alpo Koivumäen teosten kotikentälle, Galleriaan, Savannille. Mikäli tuuria on, näet Alpon tärkeimmät työt paikan päällä, mikäli taas ei, kuulet, että niitä on näyttelyissä milloin Suomessa, milloin missäkin ympäri maailmaa.

Alpo Koivumäki on ITE-taiteilija, mies, joka rakentaa kaikesta jotakin. Mies, joka jo nuorena, itse asiassa lapsena, osoitti melkoista taipumusta luoda käsillään lähes elävältä tuntuvaa ulkomaailmaa, kopioi kuvista näkemiään vaikutelmia omiin vihkoihinsa ja lopulta, jätettyään turhautuneena mataloustyöt keskittyi rakentamaan kaikesta mahdollisesta mahdollista. Rakentamaan eläin- ja olentomaailmaa tarvikkeista, jotka eivät muille mihinkään kelvanneet. Luomaan romusta elävää maailmaa, omanlaista, mutta kiehtovaa.

ITE-taide

ITE kirjainyhdistelmä tulee Veli Granön vuonna 1999 luomasta käsitteestä ”itse tehty elämä” ja sen lyhenteestä, jonka taas kehitti Maaseudun Sivistysliiton kulttuurituottaja Raija Kallioinen. Sillä tarkoitetaan Suomessa tehtyä kouluttamattomien taiteilijoiden arjen ympäristöissä syntyvää taidetta.

Sen rajat ovat häilyvät, mutta määritteitä voisivat olla mm. se, että tekijät ovat itseoppineita luovia tekijöitä, joilla ei ole taidealan koulutusta. Että tekijät eivät pidä ammattitaiteilijoita esikuvinaan eivätkä pyri kopioimaan heidän töitään tai tekniikoitaan, eivät tarvitse eivätkä halua ”taiteellista” ohjausta tai taiteilijapiirien tukea luomistyössään.

ITE-teokset ovat usein kollaaseja, joissa luovasti yhdistellään eri materiaaleja. Lähtökohtana luomiselle on materiaali ja tekijän visio. Sinänsä arvoton metalliromu, laudanpätkät, luonnonkarahkat tai muu kierrätysmateriaali saa ITE-veistoksen hahmossa uuden elämän. Joku tekee metallia, joku työstää puuta, kolmas taas on rakastunut betoniin ja valaa hahmonsa. Joku hitsaa, joku takoo, joku naulaa – tekemisen oppi on arkisen osaamisen rutiinia tai muussa ammatissa hankittua ja omaan sovellettua.

Yhtä kaikki, kaikenlaisesta syntyy kaikenlaista, juuri sellaista, minkä tekijä on ajatellut tai joka sitten vain syntyy siitä, mitä on saatavilla. ITE-taide on nykyaikaa kierrätysteemoineen ja vanhan materiaalin uuskäyttöineen. Keksitään uusia käyttötapoja sellaisille tekniikoille ja materiaaleille, joita ei ole alun perin tarkoitettu taidekäyttöön.

ITE-taiteen määriterajat

ITE-taiteen ja ”oikean” taiteen rajankäyntiin liittyvää keskustelua käydään jatkuvasti. Mitä se on ja onko se taidetta ollenkaan. Jotkut sijoittavat sen ranskalaisen käsitteen ”Art brut” alle. Tällä tarkoitetaan taidetta, joka on nimensä mukaisesti brutaalia, lasten, amatöörien ja jopa mieleltään sairaiden tekemää taidetta. Art brut on määritelmänsä mukaan taidetta sen alkuperäisimmässä ja brutaaleimmassa muodossaan.

Toiset taas hakevat ITE-taiteesta naivismia, jolla useimmiten tarkoitetaan taidekoulutuksesta riippumatonta, alkuperäistä, vaistomaista ja aitoa ilmaisua. Joku taas hakee ITE-taiteelle synonyymia primitiivisestä taiteesta, mutta se alkaa olla vakiintunut käsite ”ei länsimaiselle” kansantaiteelle. Ehkä yleisin yhteinen nimittäjä ITE-taiteelle on se, että sen tekijät ovat harrastajataiteilijoita, taidetta ei tehdä ammattimaisesti ja taiteilijat ovat tekijöinä itseohjeutuvia.

ITE-taide kuuluu ns. outsider-taiteisiin, jolla tarkoitetaan ”oikean” taidemaailman ulkopuolisuutta. ITE-taiteilija ei ole saanut taidekoulutusta, ei tukeudu galleriamaailmaan, ei ole ”luokiteltu” ja jäsenyyksiin hyväksytty ammattitaiteilija eikä kuulu ns. apurahataiteilijoihin.

ITE-taidetta voidaan kutsua myös nykykansantaiteeksi. Karkea vertaus voisi olla perinteisen kansantanssin ja nykykansantanssin välinen ero. Molemmat eroavat perinteisestä kansan(tanssi)taiteesta sanoutumalla irti sen perinteisestä kollektiivisesta luonteesta ja sidonnaisuudesta ylisukupolvisiin kansan(tanssi)taidekäsityksiin. Kansantaide on eräänlaista perinnetaidetta, joka ei liity suoraan kullakin hetkellä arvostettuun valtakulttuuriin.

Kansantaide muuttuu hitaasti. Tavallisesti se toistaa taiteen historiallisia tai esihistoriallisia piirteitä. ITE-taide taas perustuu voimakkaasti taiteilijan yksilölliseen näkemykseen ja omaperäiseen tekemiseen. Kun kansantaiteen keskeisenä määritelmänä on perinnesidonnaisuus, usein kaavamainen tekniikka ja korkea käsityöestetiikka, ei ITE-taide ole sitä. Se on ääriyksilöllistä kätevyyteen, moniosaamiseen ja keksimiseen perustuvaa kansanomaista kuvataidetta.

Tyypillistä ITE-taiteen esittelyissä ovat taiteilijan itseoppineisuuden ja taiteellisen suvereniteetin korostaminen. Kuitenkin rajankäynti ammattitaiteilijoiden ja ITE-taiteilijoiden välillä on tavallista ja joskus kovinkin jyrkkää. Mutta ammattitaiteilijatkin ammentavat nykyisin vaikutteita ITE-taiteesta. Joskus tulee mieleen kysyä, miten Miina Äkkijyrkän peltiromusta tehdyt taidelehmät eroavat ”oikeasta” ITE-taiteesta. Tokihan ammattitaiteilijasta saattaa olla kovinkin loukkaavaa kutsua häntä harrastaja-, kansan-, tai ITE-taiteilijaksi tai siitä vaikuttuneeksi. Kansallisbibliografiassa käsillä oleva ITE-taidetta käsittelevä teos luokitellaan ryhmään: Kansantaide. Alkuperäiskansojen taide!

ITE-taiteen legitimisointi

ITE-taiteen esittely sai alkunsa Suomessa Maaseudun Sivistysliiton ja Kaustisen Kansantaiteenkeskuksen hankkeissa, joissa tutkittiin ja esiteltiin visuaalisen nykykansantaiteen muotoja. Tätä ennen valokuvataiteilija Veli Granö oli taltioinut ”kansantaiteilijoiden” teoksia ja julkaissut niistä teoksen Onnela (1989).

Maaseudun Sivistysliitto aloitti 2000-luvun alussa alueelliset ITE-taiteen kartoitusprojektit ja ne ovat lisänneet tietoa suomalaisesta nykykansantaiteesta. ITE – Nykykansantaiteen museo perustettiin Kaustiselle vuonna 2001 hallinnoimaan saatuja lahjoituksia ja teosostoja. Museo siirtyi Kokkolan maakuntamuseon alaisuuteen vuonna 2009, jolloin K. H. Renlundin museo, Maaseudun Sivistysliitto ja Kaustisen kunta solmivat sopimuksen yhteistyöstä ja -omistuksesta. Nyttemmin yhteistyösopimus on Kokkolan kaupungin ja Maaseudun Sivistysliiton välinen. Keväästä 2015 alkaen ITE-taiteen vaihtuvia näyttelyjä on esitelty K. H. Renlundin museokorttelissa omassa rakennuksessa. Suomalaista ITE-taidetta on esitelty myös useissa kansainvälisissä näyttelyissä.

Kulttuurikustantamo Maahenki on vuodesta 2002 julkaissut Nykykansantaiteen vuosikirjoja. Näissä on keskitytty maakunnallisten kartoitushankkeiden esiin tuomien taiteilijoiden ja heidät töittensä esittelyyn, mutta julkaisuissa käydään myös keskustelua ITE-taiteen paikasta taiteen kentällä.

Takaisin ITE-savannille

Alpon Savannilla on teos, joka sisältää toimittaja Loviisa Kautiaisen laajan kertomuksen taiteilija Alpo Koivumäen elämästä ja kehittymisestä oman taiteenlajinsa osaajaksi. Alpo syntyi vuonna 1939 Kauhajoen Koivumäen talossa, jossa on sitten elänyt koko elämänsä. Hän oli perheen ainut lapsi, jonka luovuudelle vanhemmat antoivat tilaa. Alpo taisi haitarinsoiton, haaveili osaavansa tanssia, kirjoitti ja kirjoittaa runoja sekä itseopiskelee kieliä.

Lapsena hänen luovuutensa tuli esiin piirtämisenä. Poika oli innokas luonnon harrastaja ja häntä kiinnostivat erityisesti eksoottiset eläimet. Nämä vaikutteet seurasivat häntä koko aikuisiän ja kun maataloustyöt jäivät, ryhtyi mies kokopäivätoimiseksi taiteilijaksi, jolle juuri eläimet ja erityisesti eksoottiset eläimet ovat olleet ehtymätön inspiraation lähde. Kuvia tutkaillen ja laajaa materiaalivarastoaan (romujaan) käyttöön soveltaen on syntynyt kymmenien teosten kokonaisuus, Alpon Savanni.

Nykykansantaiteesta väitellyt taiteentuntija Minna Haveri tarkastelee artikkelissaan Alpo Koivumäen savannia taidekokonaisuutena ja hakee taustoja nimenomaan Alpon taideilmaisulle. Esiin nousee ITE-taiteelle ominainen metodi kerätä kaikenlaista ja löytää tuosta kaikenlaisesta sitten ne elementit, joista kuvitelma konkretisoituu. Alpo aloitti taiteenteon kotimaisista linnuista – kurki oli ensimmäinen teos, mutta kuten todettu, eksotiikka alkoi kiehtoa.

Haveri korostaa myös, että Alpo Koivumäen työt on tarkoitettu katsottavaksi, niitä ei olekaan tarkoitettu ”yksityiskäyttöön” vaan yleisölle, ja yleisön kiinnostus taiteeseen on tekijälle tärkeää. Mutta tärkeintä on kuitenkin, että saa tehdä ihan itse. Tilaustyöt eivät taiteilijaa kiinnosta eikä kahta samanlaista ole tarvis tehdä. Jos olisi pakko tehdä, ei työ luistaisi.

Taidehistorioitsija ja -kriitikko Marja-Terttu Kivirinta lähtee hakemaan ITE-taiteesta ja Alpo Koivumäestä syvyyttä rinnastamalla hänet ja ranskalaisen itseoppineen taiteilijan Henry Rousseaun (1844–1910). Rinnastus oli jo pitkään piillyt Kivirinnan mielessä, kunne asia loksahti. Selitys oli ilmiselvä – Siinä missä Alpon Savannin eläimet tulevat kuvista ja mielikuvista – Alpohan ei juurikaan villieläimiä elämässään ole nähnyt – samalla tavalla Rousseau oli aikansa lapsi.

Edellisen vuosisadan vaihteen Eurooppa oli nimittäin kiinnostunut eksoottisesta tuntemattomuudesta, etnografiset museot syntyivät ja ”villit kansat” ja eläimet tuotiin näytteille. Näin hänkin pääsi eksoottisten eläinten tutuksi, vaikka ei niitä luonnossa nähnytkään. Vaikka Rousseau oli aikoinaan ”normien toisella puolella” oleva taiteilija, hän on nykyisin esillä kaikissa itsensä kunnioittavissa taidekokoelmissa. Hänessä ja Alpossa on kyse samasta asiasta, molemmat edustavat aikansa nykykansantaidetta. Mutta romanttisen eksotiikan rinnalla Alpo Koivumäki edustaa myös nykyajattelua – hänen taiteensa on voimakas puheenvuoro kierrätystalouden puolesta.

Kulttuurintutkija, folkloristi, emeritusprofessori Seppo Knuuttila päättää käsillä olevan teoksen tekstiosan miettimällä ITE-taiteen luonnetta. Se näyttäytyy paikkataiteena, taiteilijat rakentavat alati laajentuvia kokonaisuuksia kotinurkista lähipelloille ja aina laajemmaksi todellisiksi veistospuistoiksi, jotta kaikilla olisi mahdollisuus olla mukana taiteilijan luomassa maailmassa. Huumorin tutkijana Knuuttila katsoo ITE-taidetta myös humorismin manifestaationa – kaikenlaisesta kootut teokset ovat todella liikuttavan huvittavan näköisiä – mutta samalla todellisen tuntuisia omassa genressään.

Teosten tarkastelu ja niiden koostumuksen havainnointi saattaa tuoda esiin paljon sellaista, mitä yleissilmäyksellä ei havaitse. Hänen omalla pihallaan kotirauhaa vartioivan leijonan toisessa silmässä löytyy viesti ”lisää halutessasi hienonnettua sipulia tai tilkka kermaa”, ja toisesta taas ”Laktoositon/Gluteeniton/Lisäaineeton. Jalostaja”. Hän myös huomauttaa siitä, että ”kukatahansatuollaistaosaisitehdä” -mentaliteetin omaavat kriitikot voisivat ottaa työkalut ja lähimmän vapaan romukasan ja tehdä sitten sen, kun se kerran niin helppoa on.

Mielenkiintoista on havaita, että kaikenlaisissa hakemistoissa ITE-taiteilijoiden suuri enemmistö on miespuolisia henkilöitä. Onko tässä kyseessä jonkinlainen luonnonvalinta, vai ovatko naispuoliset nykykansantaiteilijat vielä enempi sisätöissä ahertavia kutojia, virkkaajia ja huovuttajia.

Teoksen erinomaiset kuvat ovat pääosin Veli Granön ja Mirja Koiviston kamerasta. Kuvitus on nautittavaa ja siihen voi palata aina uudelleen ja löytää paljon sellaista, mitä äkkinäinen selaaja ei ehkä huomaa. Taittojälki on Marko Mäkisen luovaa taidetta sekin.

Lassi Saressalo

Tiedustelut: Kauhajoki-seura, toimisto (at) kauhajokiseura.fi