Pyhästä näkyväksi

Kirkossa on kaunista

Kirjatyöryhmä: Pelkonen, Seppo, valokuvaaja; Lehtola, Mika, kirjoittaja, toimittaja; Priha, Päikki, kirjoittaja; Vaari, Helena, kirjoittaja; Rinno, Soile, kirjoittaja; Vanhanen, Antti, kirjoittaja; Hanka, Heikki, kirjoittaja; Häkkinen, Seppo, kirjoittaja: Pyhästä näkyväksi. Lappeen Marian kirkko – sukupolvien perintö. Lappeen kotiseutuyhdistys 2018. 240 s.

Kun Lappeen, nykyisen Lappeenrannan seurakunnan, edellinen linnoituksessa sijainnut kirkko paloi salaman iskusta 1790, päätettiin uusi rakentaa keskelle metsää kaupungin ulkopuolelle. Kaupunkilaiset olisivat kyllä halunneet uuden kirkon linnoituksen alueelle, vaikka asutus olikin levinnyt jo nykyisen keskustan alueelle Saimaan rantatonteille.

”Kauas” rakennettu kirkko omistettiin neitsyt Marialle. Nyt tuo Marian kirkko sijaitsee aivan kaupungin keskustassa Valtakadun varrella, jossain määrin uusien korkeiden kerrostalojen varjostamana kaunis hautausmaa- ja puistoalue taustanaan. Kirkon rakentaminen käynnistyi huhtikuussa 1792, ja se vihittiin käyttöönsä kesäkuussa 1794. Itse kirkossa ei ole kellotapulia, kellot olivat kirkon ulkopuolella erityisessä kellojalassa, kunnes erillinen verraten kaukana kirkosta oleva tapuli valmistui reilut puoli vuosisataa myöhemmin vuonna 1856. Tästä rakennuksesta on teoksessa Soile Rinnon seikkaperäinen artikkeli. Nykyinen kirkkorakennus on kokenut olemassaolonsa aikana lukuisia korjaus- ja muutostöitä, viimeisin toteutettiin kesällä 2002.

Kirkkorakennuksen taustaa

Marian kirkon on rakentanut savitaipalelainen kirkkojen rakentaja Juhana Salonen. Kirkko kuuluu nuorempien kahtamoisten eli kaksoisristikirkkojen ryhmään. Se onkin ainut nykypäiviin säilynyt kansanmiesten rakentama kaksoisristikirkko. Se on sakaroiltaan ulospäin kapeneva ja sen sisätilaa laajentavat ristisakaroiden väliin rakennetut neliömäiset ulokkeet. Kahtamoiset muistuttavat perusratkaisultaan myöhemmin Yleisten rakennusten intendenttikonttorin vahvistamilla piirustuksilla nousseita kaksoisristikirkkoja, mutta niistä puuttuvat mm. erilliset kannatinpilarit, jotka kahtamoisissa oli korvattu vaakatasoisilla tukirakenteilla.

Soile Rinno johdattaa lukijat kuitenkin paljon kauemmaksi tarkastellessaan mainiossa artikkelissaan ristikirkkojen ja niiden variaatioiden tuloa Suomen alueelle. Kaukana taustalla ovat venetsialaisen renessanssiarkkitehdin Sebastio Serlion mallikirjat, jotka levisivät yli Euroopan. Ruotsiin kirkkotyyppi saapui kuningas Kaarle X Kustaan aikana, hän määräsi ranskalaisen hoviarkkitehtinsa Jean de Vallén suunnittelemaan Södermalmin uuteen kaupunginosaan kirkon, joka valmistui vuonna 1690 ja nimettiin kuninkaan äidin Katarinan mukaan. Se on sovellutus ranskalaisesta 1600-luvun alun myöhäisrenessanssista.

Ristikirkkomalli tuotiin Itämaakuntaan isonvihan jälkeen, jolloin menetetyn Viipurin jälkeen kaakkoisen Suomen keskuspaikaksi nousi vuonna 1721 Vehkalahden kaupungin jatkajaksi perustettu Haminan kaupunki eli Fredrikshamn. Sen ruotsinkielinen porvaristo rakennutti itselleen vuonna 1731 valmistuneen Ulrika Eleonoralle nimetyn ristikirkon, joka tavallaan aloitti ristikirkkojen valtakauden. Kirkko kuitenkin paloi pikkuvihassa jo vuonna 1742, ja kaupungin uudet venäläiset isännät rakennuttivat sen paikalle edelleen ristikirkkotyyppisen Elisabethin kirkon, joka kuitenkin paloi jo vuonna 1812.

Ristikirkkoarkkitehtuuri oli kuitenkin näin kotiutunut Suomeen ja sen omaksuivat siis myös itseoppineet kansanomaiset kirkonrakentajat. Itäsuomalaisen kahtamoisten perusmalliksi Soile Rinno nostaa Mikkelin kirkon, joka uusittiin vuosina 1753–1754 ja jossa ei ollut kattorakenteita tukevia kannatinpylväitä, vaan katon seiniin kohdistuva paino oli eliminoitu vaakasuorien vetoparrujen avulla. Näin oli siis syntynyt kotimaisen talonpoikaisarkkitehtuurin helmi, kahtamoinen, jota rakennuskulttuuria siis Lappeen kirkon rakentaja, itseoppinut Juhana Salonen (n. 1738–1807/1811?) edusti. Hänen poikansa Matti jatkoi sittemmin isänsä työtä kirkonrakentajana.

Kirkon taideteoksista

Rinno jatkaa vielä osuuttaan kuvaamalla kirkon rakentamisprosessia, ja erityisesti mieltä kiinnittää hänen kuvauksensa kirkon varhaisimmista taideteoksista. Erityisen mielenkiintoisia ovat Johan Dahlströmin lehterikaiteeseen vuonna 1795 maalaamat opetuslapset. Mallinaan maalarilla on ollut Giovanni Lanfrancon freskomaalaukset Napolin St. Martinon kirkossa vuosilta 1637–1638, josta ne mallikuvina levisivät eurooppalaisiin kirkkoihin. Ne oli maalattu piiloon puhdasoppineisuuden ajalla vuonna 1885, mutta taiteilija Lauri Välle sai ne entisöityä vuosien 1928 ja 1929 korjaustöiden aikana. Kirjassa valokuvaaja Seppo Pelkonen esittää havainnollisesti, miten italialaiset freskot siirtyivät Lappeen puukirkkoon.

Soile Rinno urakoi vielä teksteissään saarnatuolin mallissa ja symboliikassa, kertoo kynttiläkruunujen taustoista, valurautakamiinoista ja muustakin kirkon irtaimistosta. Vielä muistaa hän kertoa kirkon viimeisimmistä kunnostusvaiheista ja sen myötä alttaritaulun ja urkulehterin evankelistakuvien taustoista.

Yhdessä Heikki Hangan kanssa Soile Rinno tarjoaa vielä tietämystä Marian kirkon muista taideteoksista, joista esiin nousevat alttarilla olevat Alexandra Frosterus-Såltinin romantisoidun Taivaaseenastumisen rinnalla olevat apostolien Pietarin ja Paavalin suuret maalaukset, jotka olivat varastoituina, kunnes ne entisöitiin ja nostettiin alttarille 1929. Arvoitukseksi on jäänyt se, mistä nämä selkeästi ortodoksiseen traditioon kuuluvat teokset ovat ajautuneet luterilaiseen kirkkoon. Mielenkiintoisia ovat myös puupohjalle maalattu Martin Lutherin kuva, joka on ilmeisesti tullut kirkkoon 1800-luvun alussa, sekä kankaalle maalattu Pyhän Paavalin kasvokuva. Sen esikuva löytyy Keski-Euroopasta, mutta sen joutumisesta Lappeen kirkkoon voidaan esittää vain arveluja.

Kirkon korvaamattomiin aarteisiin kuuluvat myös Alexander Waltherin (1807–1853?) teokset Ylösnousemuksen ihme ja Abrahamin uhri. Walther oli ilmeisesti alun perin Viron saksalaisia, sittemmin Viipuriin asettunut maalari, joka ajalle tyypillisesti on hakenut teostensa esikuvat eurooppalaisista grafiikanlehdistä. Molemmissa teoksissa on voimakas ortodoksinen leima, mitä vahvistaa Ylösnousemuksen ihmeen Kristushahmon pään ympärillä olevat kyrilliset symbolikirjaimet ja hänen kädessään olevan voitonlipun Jumalanäidin ikoni. Näidenkään teosten tuloa Marian kirkkoon ei voida dokumentoida, mutta ne on luultavasti maalattu johonkin ortodoksiseen kirkkoon ja tulleet tuntemattoman lahjoittajan antina Lappeen kirkkoon. Kirkon uusimpiin taideteoksiin kuuluvat kirkon 200-vuotisjuhlien yhteydessä Rait Präätsin (1952–) kaksi lasimaalausta.

Soile Rinno ahkeroi teoksessa vielä mm. kirkon kattokruunujen, ”kirkon kaunistusten” kanssa, kuten hän toteaa. Edelleen tarjoaa hän tietämystään muusta kirkon irtaimistosta, kynttilänjaloista ja ehtoolliskalkeista, kastemaljan tarinakin tulee tutuksi samoin vanhat arkut, joissa talletettiin kirkon omaisuutta. Antti Vanhanen taas osaa taitavasti kertoa kirkon urkuhankinnoista ja uruista.

Kirkolliset tekstiilit eli parametrit

Olen tarkoituksella valinnut esitykseni järjestykseksi kirkon rakentamisen, taideteokset ja niiden kulttuurihistorian. Itse teos alkaa kuitenkin Päiki Prihan opettavaisella artikkelilla kirkossa käytettävistä liturgisista tekstiileistä eli parametreistä. Ne ovat osa kirkon jumalanpalveluselämää, niillä on oma kertomuksensa jumalanpalveluksen sisällössä ja ne ohjaavat kirkkokansan siihen juhlaan, jota kirkossa kulloinkin vietetään. Varsinaisten parametrien lisäksi kirkkotekstiileihin luetaan myös alttariliinat, vihkiryijy, kastematto, kolehtihaavit, verhot, matot ja mahdolliset tekstiilitaideteokset.

Alttarivaate eli antependium peittää alttaripöydän ja korostaa alttarin asemaa kirkon keskeisenä tapahtumapaikkana. Sen väri kertoo kirkkovuoden ajankohdan ja siinä on usein kirkollisia symboleja, kristinuskon keskeisiä vertauskuvia. Kalkkiliina puolestaan peittää ehtoolliskalkkia eli viinimaljaa ja sen päällä olevaa ehtoollisleipälautasta. Saarnatuolin kirjaliina näkyy kirkkokansalle ja se on useimmiten samaa materiaalia kuin alttarivaate. Näiden lisäksi parametreihin kuuluvat myös alba, joka on papin päälleen pukema valkoinen, kristittyjen yhteinen puku. Albaa voivat käyttää myös vaikkapa jumalanpalveluksessa ehtoollisen avustajat ja tekstien lukijat. Rippikoululaiset pukeutuvat valkoiseen albaan konfirmaatiossaan, myös kastemekkoa voidaan pitää albana. Vainajakin puetaan albaan viimeiselle matkalleen. Stola puolestaan on papin viran tunnus, pitkä kangasnauha, jonka hän pukee harteilleen alban päälle. Messukasukka puolestaan on asuste, jonka messua johtava liturgi pukee alban ja stolan päälle. Sen tehtävä on peittää papin oma persoona hänen ollessaan seurakuntansa palvelija. Muissa kuin messupalveluksissa ei kasukkaa käytetä. Sen sijaan hän voi käyttää kuorikaapua, joka on edestä avoin ja kiinnitetään nauhalla tai soljella ja jota pappi voi kyttää sellaisissa juhlissa tai toimissa, joihin ei liity ehtoollista.

Värit

Päikki Priha jatkaa kiitettävästi kirkollisen symboliikan opettamista ottamalla esiin kirkkovuoden värit. Niitä ovat valkoinen, vihreä, punainen tai violetti. Myös sinistä ja mustaa voidaan käyttää kirkollisena värinä. Valkoinen on kirkkovuoden suurten juhlien väri, se kuvaa iloa, puhtautta ja kiitosta, mutta myös täydellisyyttä ja synnittömyyttä. Sitä käytetään etenkin ensimmäisenä adventtina, jouluna, pääsiäisenä ja juhannuksena sekä Suomessa itsenäisyyspäivänä.

Suurimman osan kirkkovuotta dominoivat vihreät tekstiilit. Se on arjen väri, joka kuvaa jokapäiväistä elämää, toivoa ja kasvua. Kirkkovuoden suurten juhlien, joulun ja pääsiäisen edellä tekstiilien väri on violetti. Se on vakavuuden väri. Adventin ja paastonajan teemana on odotus, katumus ja parannus. Punaiseen kirkko puetaan joitakin kertoja vuodessa, muun muassa helluntaina, tapaninpäivänä ja pyhäinpäivänä.

Punainen on tulen, veren, kasteen ja uskosta todistamisen väri. Sinistä voidaan käyttää violetin rinnakkaisvärinä, mutta myös Marian päivänä – onhan sininen Marian väri. Musta on suuren surun, pitkäperjantain väri. Hautajaiset on nykyään sävytetty mustiksi, vaikka valkoinen olisi sopivampi; onhan kristittyjen mukaan kyseessä vainajan suuri juhla.

Priha tarjoaa vielä tietoa tekstiileissä esiintyvistä kristillisistä vertauskuvista, eri muotoiset ristit, Kristus-monogrammi, karitsa, viinipuu ja kala ovat Kristuksen symboleja. Kreikkalaisten kirjainten ensimmäinen (alfa, A) ja viimeinen (omega, Ʊ) puolestaan ovat Jumalan vertauskuvia. Taivaasta laskeutuva kyyhkynen kuvaa Pyhää Henkeä, kuten myös tulenliekki. Risti, sydän ja ankkuri kertovat uskosta, toivosta ja rakkaudesta. Laiva kuvaa seurakuntaa.

Nämä Prihan tarjoamat perustiedot kirkkosymboliikasta ovat välttämättömiä, kun edetään eteenpäin tutkimusmatkalle kirkkotekstiileihin.

Tekstiilit

Lappeen kirkon vanhimmat tekstiilit ovat vuonna 1790 palaneesta linnoituksen kirkosta. Näistä huomattavin on samettinen messukasukka vuodelta 1770 sekä tulipalosta pelastunut punainen samettinen kalkkiliina. Edelleen vanhaa perua ovat samettiset kilpikasukat jotka tulivat käyttöön 1700-luvulla. Näitä kasukoita oli Marian kirkkoon lahjoitettu 1800-luvulla ainakin neljä, lisäksi seurakuntalaiset tekivät muita tekstiililahjoituksia runsaasti. Tekstiilien lahjoittaminen kirkkoon tuntuu hiljentyneen 1800-luvun lopulle tultaessa. Samoin messukasukoiden käyttö väheni, olisikohan kyse pietismin viimeisistä henkäyksistä, kun papit tuntuivat olevan halukkaita

esiintymään vain mustissaan eivätkä ennen 1960-lukua tahtoneet pukeutua liturgisiin vaatteisiin.

Kirkko kuitenkin uudistui ja kirkkovuoden värit tulivat käyttöön myös pappien vaatetuksessa. Samalla alkoi ”ammattimainen” kirkkotekstiilien valmistus. 1960-luvulla lappeenrantalainen Laura Korpikaivo-Tamminen (1904–2001) suunnitteli Marian kirkkoon tekstiilejä, jotka valmistettiin hänen omassa taidekutomossaan. 1980-luvulla alettiin kirkkoon hankkia uusia tekstiilejä teollistuvilta valmistajilta. Ne saivat väriä ja sisälsivät myös runsaasti kirkollista symboliikkaa eri tavalla kuin aiemmin. Kirkon Hankintakeskus oli yritys, joka oli keskittynyt kirkkotekstiilien tuottamiseen, myös Suomen Käsityön Ystävät tulivat kirkkotekstiilimarkkinoille.

Lappeen Marian kirkon keskeiseksi tekstiilisuunnittelijaksi nousi Päikki Priha (1948–), joka suunnitteli kokonaisen tekstiilisarjan kirkkoon. Hän haki tekstiilien symboliikkaa paitsi kirkollisista aiheista myös itse kirkkorakennuksen aiheistosta, mutta myös syvältä kristillisen uskon sisältä, erityisesti Marian olemuksesta ja häneen liittyvästä kirkollisesta perinteestä. Priha, Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun emeritaprofessori, on suunnitellut tekstiilit yli 40 kirkkoon ja on yksi johtavista kirkkotekstiiliasiantuntijoista ja -taiteilijoista Pohjoismaissa.

Uusin kirkkotekstiilisarja

Helena Vaari on ammatiltaan tekstiilitaiteilija ja taidekäsityöläinen, joka sai tehtäväkseen tuottaa nimenomaan Marian kirkkoon täydellisen tekstiilisajan. Työ toteutettiin vuosien 2014 ja 2018 välisenä aikana. Helena Vaarin muistiinpanoista ja teksteistä tämän luvun on toimittanut Soile Rinno. Vaarin tekniikka on konekirjonta-applikaatiota eli päällikeompelutekniikkaa.

Työn lopputulos on kuin maalausta ompelukoneella. Tekniikka pohjautuu keskiaikaiseen kirjonta- ja ompelutekniikkaan toteutettuna tämän päivän menetelmin ja teknisin ratkaisuin. Tämän osan teosta halusin ottaa viimeiseksi esiteltäväksi. Se luo ikään kuin huipennuksen koko komean kahtamoisen pitkälle, yli kaksisataavuotiselle historialle. Kaikille kirkkovuoden väreille on luotu oma tekstiilikokonaisuutensa, jotka eivät hae symboliikkaa pelkästään perinteisestä kirkkotaiteesta ja kristillisestä symbolitraditiosta.

Esimerkiksi valkoinen tekstiilisarja hakee aiheensa Saimaasta ja sen rannan ihmisistä. Antependiumin maisemaan istutetun pienen veneen peräsimeen on kirjailtu Kristus ja veneen nimi on Taivaan Isä. Veneen kokassa istuu kyyhkynen nokassaan vihreä oksa. Vihreä sarja pitää sisällään mm. lehmuksen oksan, millä viitataan Lappeenrantaan lehmusten kaupunkina, kasukassa on viljateema.

Musta, surun väri, symboloituu antependiumin mustaan pohjaan ommeltuun käärinliinaan, jossa on Kristuksen verijälkiä. Liinan lävistää viisi punaista ruusua, Jeesuksen viisi haavaa. Saarnatuolin kirjaliinassa on mustalla pohjalla punainen risti, jonka ympärille on ommeltu pieniä korukiviä, jotka kimmeltävät kuin kyyneleet.

Seppo Pelkosen kuvat ovat loistavia kautta teoksen ja nimenomaan tässä osiossa ne herkistävät mielen ja tekevät oikeutta Helena Vaarin herkälle otteelle, joka tuo kristinuskon sanoman lappeenrantalaisten sydämiin. Eikä ole syytä olla kehumatta Päivi Veijalaisen harkittua ja teoksen arvoa korostavaa taittoa.

Vaikuttava teos!

Lassi Saressalo

Tiedustelut: Lappeen kotiseutuyhdistys, puheenjohtaja: tamritva@gmail.com