Muistojen lähteillä

Herkkää kuvatulkintaa

Tolvanen, Lasse (toim.): Muistojen lähteillä. Kesälahdelta kertynyttä. Valo- ja muistikuvia Totkuniemen Pohjukalta ja vähän muualtakin. Omakustanne 2025. 332 s.

Kesälahti on entinen kunta Pohjois-Karjalassa, joka vuonna 2013 liitettiin Kiteen kaupunkiin. Kesälahdella vietti vapaa-aikaansa Veikko Leppänen, mainosalan ammattilainen, jonka suuri intohimo oli valokuvaus. Kesälahdelta oli myös löytynyt Aili-vaimo, omaa sukua Tolvanen. Ja Tolvasia onkin kerääntynyt koko joukko rakentamaan suvun elämästä kertovaa teosta, joka pohjautuu Leppäsen lähinnä 1950- ja 1960-luvuilla ottamiin valokuviin.

Nuo valokuvat kertovat tuon aikaisesta maalaiselämästä. Elettiin omavaraistaloudessa ilman kaiken läpitunkevaa modernisaatiota. Ainakin nykyaika tuntuu teoksen kuvissa unohtuneen – nykyaika, joka toki Pohjois-Karjalaankin 1960-luvulla jo ennätti. Voisi ajatella varsinkin, kun tutustuu Leppäsen kuvakerrontaan, että elämä oli tuolloin rauhallisempaa – luonnollisempaa kuin nykyisin. Ja niinhän se todella olikin – kyllä tämänkin kirjoittaja muistaa hyvin lapsuuden kesäiset hetket maalaistalon rauhallisissa askareissa.

Näyttelystä kokonaisuus

Muistojen lähteillä -teos kietoo yhteen Leppäsen valokuvat ja Tolvasen suvun sisarusten ja serkusten ja kaiketi vähän muidenkin tunnelmia tuosta elämästä. Itse teos sai alkunsa Kesälahdella pidetystä Lapsuuden kevät -valokuvanäyttelystä, jossa Veikon kuvia oli esillä. Valokuvia tulkitsemaan ovat kirjan tekijät, kaikkiaan yhdeksän kirjoittajaa, valjastaneet niin runopegasoksensa kuin proosakynänsä. Kirjan lukuisista runoista on myös sävelletty laulujen kokonaisuus – Sukupolvien säkeet – joka julkaistiin joulukuussa 2025 YouTube-kanavalla. Näin on syntynyt teos, jossa kuva, teksti ja ääni luovat kokonaisuuden.

Tunnelmakuvia

Kirja jakautuu selkeisiin lukuihin, joiden sisällön määrittävät Leppäsen kuvat. Suurta dramatiikkaa kirjan dispositiossa ei ole. Se rakentuu kuvaamaan kodin ja ympäristön elämää pieninä kuvaotoksina; ihmisinä työnsä ääressä, ihmisinä luonnossa, ihmisinä sosiaalisissa tilanteissa. Leppäselle tuntuu olleen tärkeää, että kuvat elävät niissä olevien ihmisten kautta – kuva sinänsä ei ole tärkeä, vaan kuvan henkilön ja hänen ympärillään olevan todellisuuden symbioosi.

Leppäsen etnografinen preesens on jollain tavalla tavanomaista vaikuttavampi – hänen herkkä ja valpas kameransa tuottaa tunnelmia, jotka toimisivat ilman taustatekstejäkin. Erityisen herkkiä ja vakuuttavia ovat kuvat lapsista tutkiskelemassa ympäröivää maailmaa ja oppimassa ylisukupolvista elämää ja elämän osaamista. Ja koko ajan ollaan siis Kesälahdella – perinteisessä suomalaisessa maalaismaisemassa, turvallisessa ympäristössä, joka moninaisuudessaan tarjoutuu katsojan ihmeteltäväksi. Eihän tuollaista enää ole!

Tekstien lumoa

Valokuvien rinnalle ovat tekijät luoneet omat tunnelmansa. Teoksessa tarjotaan henkilökohtaisia mielikuvia ja mielleyhtymiä, jotka ovat saaneet inspiraationsa kuvista. Joko suoraan niiden taustaa ja etnografiaa selventämällä tai tarjoamalla kuvan tulkitsijan assosioivaa kerrontaa – vaikutelmia, joita kuvat kulloinkin ihmismielessä herättävät.

Kirjan tekstit jakautuvat kahteen tai oikeastaan kolmeen tasoon. Ensimmäisen tason muodostavat mainitut kuvia tarkentavat faktat ja kuvaukset, toisen tason kaunokirjallisemmat ilmaisut, joissa lyriikan osuus on huomattava – lieneekö Tolvasten suku itäkarjalaisten kansanrunouden taitajien jälkeläisiä tai heistä inspiroituneita.

Koska en ole kaunokirjallisuuskriitikko saatikka lyriikkaan perehtynyt, en runoteosten sisällöstä osaa muuta todeta kuin tulkita niiden liikkuvan kalevalamitan – siis nelipolvisen trokeen – riimillisen kansanlaulun ja -runouden sekä vapaamuotoisen lyriikan välimailla ja osittain liikkuvan jo proosarunouden ilmaisuissa. Lukijalle lienee tarkoitettu taittajan ratkaisu erottaa runoilmaisut teksteissä kursiivilla, näin kaiketi runouden herkkyys halutaan tuoda voimakkaammin esille.

Mutta myös ns. leipäteksti – tässä yhteydessä hieman brutaali käsite – tuottaa miellyttäviä yllätyksiä. Erityisesti ihastuin Kaarina Mikkosen proosaan, hänen tulkintaansa ja assosiaatiomaailmaansa. Tykästyin lyhyisiin, usein verbittömiin lauseisiin, jotka eivät lyriikasta juurikaan eroa. Mikkosen proosaa on vaikea sanalla kuvata – olisiko se lyyristä proosaa vai proosalyriikkaa. Joka tapauksessa hänen mielikuvatekstinsä suorastaan pakottavat pysähtymään ja miettimään, miten kuva voi aktivoida lapsuuden tunne-elämyksen niin syvällisesti kuin mihin Mikkonen yltää.

Lopuksi

Teoksen graafinen suunnittelu on Lasse Tolvasen käsialaa, ja se ansaitsee suuren kiitoksen. Joskus katsoja ja kokija joutuu etsimään kuvan sanottavaa sen pienestä olomuodosta, jossakin taas piirakoita paistava emäntä yllättää koko sivun tunnelmakuvallaan. Ja voi sitä onnea, kun koululainen on saanut ongellansa jopa neljä aikamoista ahventa, tai pikkupojat hieman peloissaan istuvat haravakoneen päällä muun lapsikatraan istuskellessa pihakeinussa koko serkusparven voimin. Kuvadokumentointi on ratkaistu niin, että kuvatekstit ovat kunkin luvun lopussa. Näin ei dokumentaatio riko kuvien ja lyriikan ja proosatekstin herkkää sisällöllistä ja visuaalista tasapainoa. Hyvä oivallus!

Teos on todella erilainen kotiseutukirja. Se on itse asiassa kotikirja seudullaan. Se on lämmin kuvaus ihmisestä ympäristössään, jossa hän tekee työtään, elää toisten ihmisten kanssa, elää elämäänsä.

Lassi Saressalo