Benito Casagrande – enemmän kuin arkkitehti

Casagrande, Benito, Lahtinen, Rauno: Benito Casagrande – enemmän kuin arkkitehti. Sammakko 2026. 523 s.

Omnia vincit amor. Kaiken voittaa rakkaus. Nämä sanat voit lukea Turun Läntinen Rantakatu kahden, entisen Ingmanin talon, nykyisen Casagrandentalon päädystä. Nämä sanat ovat myös ohjanneet Benitoa vuosien 2000 ja 2026 välisinä aikoina joitakin taukoja lukuun ottamatta kirjoittamaan omasta elämästään tavoitteena kertoa lapsille ja lastenlapsille ja näidenkin jälkeläisille, miten teoksen minä, Benito, on elämäänsä elänyt, mihin pyrkinyt, missä onnistunut, missä tehnyt virheitä, ja mihin on lopulta päätynyt nyt yli kahdeksankymppisenä aktiivina eläkeläisenä.

Rakkaus tuodaan esiin niin lapsuuden perhevihan lomassa kuin rakkaudessa puolisoon, Irmaan, tyttäriin ja näiden lapsiin. Rakkauden ilmentymänä Benito tuo isänsä, joka oli aikamoinen kotityranni, ja joka tuntui pitävän poikaa jonkinlaisena lapsikatraansa välituotteena.

Tämä oli kuitenkin kätkenyt perheraamatun väliin kirjeen, jonka poika löysi kaksikymmentä vuotta isänsä kuoleman jälkeen. Tuo kirje sisälsi rukouksen, jossa isä toivoi pojalleen kaikkea mahdollista hyvää ja Jumalan siunausta, jota hän ei ollut elämänsä aikana Benitolle osannut sanoa. Tuo löytö romahdutti aikamiehen lattialle itkemään.

Koska elämäkertakirjoittamisessa oli pitkähköjä taukoja, päätyivät Benito ja uuras turkulainen tietokirjailija Rauno Lahtinen tekemään kirjan lopulliseen muotoonsa yhdessä. Benito täydensi aukkoja, Rauno haastatteli ja toimitti puolivalmiita tekstejä, kehitti kieliasua ja täytti fakta-aukkoja. Näin syntyi kertomus Beniton elämästä sellaisena kuin hän itse on sen halunnut kertoa.

Jo tässä vaiheessa on todettava, että kertomus on sekä toimiva että myös ennen kaikkea rehellinen. Päähenkilö ei salaa tunteitaan, ehkä siinä italialaiset juuret aukeavat. Hän on rehellinen myös niissä arvioissa, jotka kohdistuvat tahoille, joiden osalta Benito on tuntenut kokevansa ansaitsematonta kritiikkiä. Mutta siltoja ei tämä teos polta, lukija ja kokija kyllä huomaa, mistä kulloinkin kiristää, ja miten asiat aina ratkeavat – ainakin jollain tavalla.

Italialainen turkulainen

Benito syntyi vuonna 1942 turkulaisitalialaiseen perheeseen. Turussa italialaissiirtokunta oli varsin pieni, reilut sata henkilöä, joiden siirtyminen Suomeen oli osa suurta Italiasta muuttoa 1800-luvun lopulla. Elämäänsä italialais(miehet) rahoittivat posetiivareina, jäätelökauppiaina ja pikkuliikemiehinä.

Yhteisö ei ollut varsin tiivis, eikä sillä ollut varsinaista johtajaa. 1920-luvulla italialainen fasismi ulotti varovasti lonkeronsa Turkuunkin, jonne perustettiin osana Mussolinin ulkomaalaispolitiikkaa Fascio de Turku. Se toimi italialaisyhteisön sisäpiirissä, ainoastaan poikien univormut muistuttivat italialaispolitiikasta.

Mutta turkulainen yhteiskunta ei ollut siirtolaisille suopea. Heidät leimattiin tulijoiksi, vieraiksi ja muun muassa koulumaailmassa kohdattiin suoranaista ulkomaalaisvihaa – kyse ei ollut politiikasta, elettiinhän Suomessakin oikeistolaisaikaa – vaan nimenomaan xenofobiasta, muukalaisvihasta. Muun muassa Beniton isoisä Antonio jätettiin ”kielitaidottomana” luokalle jo kansakoulun ensimmäisellä luokalle ja sitten uudelleen kolmannella.

Benitokin muistaa tuon vierastamisen – jopa vihan ulkomaalaisia kohtaan. Kaiken huippuna Snellmanin koulun kolmannen luokan syystodistuksessa hänelle oli äidinkielen kirjallisten harjoitusten arvosanaksi annettu kolmonen – siis kolmonen! Kaiketi ennätys suomalaisen koululaitoksen historiassa.

Myös uskonto erotti italialaisperäiset lapset muista koululaisista. Toki ortodokseilla oli omat uskonnonoppituntinsa, mutta roomalaiskatolisten lasten uskonnonopetus oli järjestetty kouluajan ulkopuolella pappilassa. Katolisuuteen voimakkaan negatiivisesti suhtautuneen luterilaissuomalaisen yhteiskunnan paine, joka tuli esiin myös koulussa opettajien ja koulutovereiden pilkkana, oli raskasta pienelle koululaiselle.

Benito onkin mietiskellyt, johtuuko nykypäivänä Suomessa vieläkin esiintyvä muukalaiskammo ja suoranainen rasismi juuri puhdasoppineisuudestaan tunnetusta luterilaisuudesta, joka on muokannut yhteiskuntaa yhtenäisyyden arvostamiseen yksilöllisyyden sijaan.

Nuorena naimisiin

Antonio-veljen häät olivat ikuisesti mieleenpainuva tapaus Beniton elämässä. Ei Antonion onnen takia, vaan siksi että noina päivinä hän tapasi Irman – tulevan elämänkumppaninsa. Seurustelu alkoi kiihkeänä ja rakkaus syveni. Benito oli juuri 18 täyttänyt, viimeistä vuotta lukiota käyvä nuori mies ja Irma taas turkulainen kuuluisa kaunotar, Benitoa pari vuotta vanhempi.

Tämä herätti kovasti porua kotona, koska ”italialaisen vaimon tulee olla miestään ainakin pari vuotta nuorempi”. No rakkaus aiheutti sen, että Benito jätti koulun viimeisen luokan kesken ja jatkoi sitten opintojaan iltaoppikoulussa. Lopulta monien vaiheiden jälkeen syntyi lapsi, mentiin naimisiin poikkeusluvalla, olihan sulhanen alaikäinen, ja avioelämä alkoi vaatimattomissa oloissa.

Arkkitehdin uralle

Viimeisenä koulukesänä Benito oli päässyt turkulaiseen arkkitehtitoimistoon töihin, ja siellä heräsi kiinnostus tuohon alaan. Koulu päättyi onnellisesti ja nuori isä työskenteli eri tehtävissä, pääsi opiskelemaan Turun Yliopistoon, mutta tavoitteena oli kuitenkin pääsy Teknillisen korkeakouluun. Hän pääsi sisään ja siitä alkoi uran urkeneminen. Muutettiin Helsinkiin ja kesät kuluivat töissä eri arkkitehtitoimistoissa, muun muassa huippuarkkitehti Aarne Ervin palkkaamana. Talvet menestykästä opiskelua, joka huipentui diplomityöhön.

Suuri idea

Perhe muutti Turkuun, ja eräänä syksyisenä päivänä kolmen tyttären isä oli lapsineen ulkoilemassa ja etsimässä sopivaa leikkikenttää. Vartiovuoren lähistöllä lapset halusivat mennä Käsityöläismuseoon, joka oli Benitolle jostain syystä täysin vieras paikka. Nämä korttelithan olivat ainoat, jotka olivat jääneet jäljelle Turun suurpalosta vuonna 1827. Koko tämä maailma ja vanha Turku sen myötä olivat Benitolle uutta.

Vartiovuorenmäeltä avautui myös näkymä Aurajoelle ja Vanhalle Suurtorille – sinnehän johti ammoisista ajoista alkaen meritie Euroopasta, jokireitti sisämaasta, maantie Uudeltamaalta, Hämeestä ja Satakunnasta. Turkuhan oli Suomen keskus! Benito löysi uuden rakkauden, ja tämä henkinen isku oli lähes yhtä vaikuttava kuin kohtaaminen aikoinaan Irman kanssa.

Kun hänelle vielä tarkemmin alueeseen tutustuttuaan selvisi, että Aurajoen yli oli johtanut silta – Pennislta – jo 1400-luvun alussa, ja että koko tämä alue oli Turun sydäntä, alkoi ajatus diplomityöstä hahmottua. Ajatuksena oli suojella Turun vanha keskus ja herättää se elämään. Monien vaiheiden jälkeen työ esiteltiin arvovaltaiselle raadille Teknillisessä korkeakoulussa. Se sai kiitettävät arvostelut, seitsemän vuoden opinnot olivat ohi.

Mutta Benito ei osannut hellittää. Hänelle oli avautunut arkkitehtuurin maailma. Hänen mielenlaatuunsa ei sopinut niin sanottu gryndereiden himoitsema taloudellisesti kannattava bulkkiarkkitehtuuri, vaan hän alkoi etsiä uusia luovia ratkaisuja, joiden arkkitehtuuri olisi erilaista kuin kadunkulmiin pystytetyt gryndereiden viivotinpömpelit. Mieleen nousi uusi aforismi: Olkaa toisillenne enemmän kuin arkkitehteja – olkaa rakentajia, jotka eivät rakenna taloja vaan koteja sydämiin.

Kiirevuodet

Samalla rakkaus perheeseen syventyi, mutta sitä häiritsi alkanut tiivis työn tahti. Syntyivät Ruissalon kylpylähotelli, hotelleja muuallekin maahan, osallistumisia lukuisiin arkkitehtikilpailuihin eri puolella Suomea. Juuri kilpailujen kautta syntyi myös benitolaisuus, omanlainen ilme tavanomaisen arkkitehtuurin rinnalle.

Benito tutustui Turun kaupungin mahdollisuuksiin, ja sai viran suunnittelutoimiston päällikkönä. Tuolla hän kohtasi ankean todellisuuden – suuri osa työntekijöistä teki työaikana viraapelihommia – jopa talon välineillä – ja talon oma suunnittelutoiminta oli tehotonta. Työskentely työpaikassa, jossa työntekijöiden motivaatio päätyön suhteen oli nollassa, ei ollut Beniton mieleen. Siksipä hän lähti oitis, kun tarjoutui uusi tilaisuus: Yliopisto oli valtiollistettu ja Yliopiston Y vaihtui pieneksi. Mutta rakentaminen vilkastui valtion varojen turvin. Benitolle tuttuja olivat jo Aarne Ervin ajoilta Yliopistonmäen Luonnontieteiden talo II ja Wihurin fysiikantutkimuslaitos, joten miljöö ei ollut vieras. Benitosta tuli eräässä mielessä taas yliopistolainen.

Kampuksen synty

Perustettiin rakentamisen neuvottelukunta, jolla oli myös suorat yhteydet vastaaviin ministeriöihin ja niiden korkeisiin virkamiehiin. Beniton mieleen heräsi ajatus yhdistää kaikki Turun yliopiston kampukset (lääketiedettä lukuun ottamatta) yhdeksi kokonaisuudeksi Yliopistonmäelle ja sen alapuolella olevalle entiselle kasarmialueelle, ja samalla sopia niin Åbo Akademin kuin Kauppakorkeakoulunkin kanssa, ettei maankäyttösuunnittelussa mentäisi toisten reviirille.

Näin kävikin ja Turkuun alkoi syntyä kansainvälisestikin merkittävä kaupunkikeskustaan sijoittuva monitieteinen ja perustaltaan kaksikielinen yliopistokeskittymä. Samalla säästettiin vanhan Turun keskeisiä elementtejä mm. Piispankadun miljöö – jonka alueen koskemattomuuden raivokkaat puolesta puhujat luulivat Beniton suunnitelmien hävittävän.

Kampuksen rakentamiseen liittyy myös kamppailu kaupungin virkamiesten kanssa siitä, mihin johdetaan Helsingin moottoritien kytkeytyminen kaupunkirakenteeseen. Kaupunki halusi vetää tien läpi suunnitellun alakampuksen, joka olisi siis jakautunut kahtia. Benito sai lopulta läpi ajatuksensa, jonka mukaan nelikaistainen tie kiertää kampusalueen ja liittyy kaupungin katuverkostoon nykyisen Tuomaansillan jälkeen. Näin säilyi kampusalue yhtenä kokonaisuutena – myös osa vanhoista kasarmirakennuksista ja idyllinen puistoalue säilytettiin.

Kuka säilyttää?

Tuolloin alkoi myös rasittava ristiriita Beniton kaupunkikulttuurikuvan säilyttämisen ideologian ja kaiken mahdollisen kehityksen torjumiseksi syntyneen ns. vihreän liikkeen välille. Kunnes lopulta vuosien jälkeen on huomattu, että itse asiassa Benito oli kaupunkikuvan säilyttäjänä keskeinen vaikuttaja koko Turussa, ehkä vihreämpi kuin yltiövihreät. Taisto oli tuima ja Benitoa syytettiin grynderismistä, jopa mafian jäsenyydestä – mitä kyllä lopulta pyydettiin anteeksi.

Vanha Suurtori

Mutta Vanha Suurtori ja Turun vanhan keskustan elävöittämisajatus ei hellittänyt. Tämä vaihe liittyy myös tämän tekstin kirjoittajaan. Kaupunki perusti erityisen toimikunnan kehittämään aluetta ja lopulta sille valittiin myös johtava virkahenkilö – nimittäin minut. Poliisilaitos ja sosiaalikeskus siirtyivät pois alueen rakennuksista, ja alkoi voimakas lobbaustyö alueen muuttamiseksi suureksi kulttuurikeskukseksi. Lopulta saatiin puhuttua poliitikot pyörryksiin. Mainittakoon, että kokoomuslaista johtajaa ja hänen (ja Beniton) ajatuksia kannattivat erityisesti vasemmistoliiton poliitikot Heli Astalan johdolla – hän tuki Benitoa myös muissa kehityshankkeissa. Suurtorin alueella tehtiin kunnostustyötä ja kulttuurikeskus aloitti toimintansa 1980-luvun lopulla. Benito sai läpi myös ajatuksensa vanhan alennustilassa olleen Pinellan pylväikön muuttamiseksi ravintolaksi.

Kokonaisuuden kehitystyö kuitenkin jotenkin pysähtyi, kun johtaja parin vuoden jälkeen vaihtui Tampereen houkuteltua minut sinne uusiin haastavampiin tehtäviin. Kun 25 vuoden jälkeen palasin Turkuun ja osallistuin seminaariin ”Miten saataisiin Vanha Suurtori elämään”, istuimme Beniton kanssa vierekkäin ja eläkeläismiehinä totesimme, että ollaan samassa vaiheessa kuin ennen lähtöäni vuonna 1989. Meille syntyi myös oma slogan, jota kannattaa aina toistaa: Pennisilta takaisin. Kaupunki oli nimittäin unohtanut keskiaikaisen Pennisillan etsiessään uuden kevyen väylän sijoittamista yli Aurajoen. Nykyinen kirjastolle johtava silta on hyödytön, jos halutaan saada kevyt liikenne kulkemaan Vanhan Suurtorin läpi. Tori ja sen rakennukset ovat ikävän elottomia. Vastapäätä Suurtoria sen sijaa elää ja kukoistaa ravintoloineen Vähätori – eurooppalainen kohtauspaikka.

Elämäntilanne vakiintuu

Beniton perheen elämä alkoi olla järjestyksessä. Taloudellinen kehitys oli tyydyttävä, ja kiirevuodet maailmaa rakennettaessa alkoivat olla ohi. Hankittiin uusi asunto, ja Irma totesi, että nyt veneilyharrastus alkaa kymmenen vuoden jälkeen riittää, hän haluaa kunnon kesäpaikan, joka ei ole aina vinossa, ja jonne pääsee autolla! Sellainenkin hankittiin.

Benito löysi jälleen perheensä, jonka koossapito oli ollut Irman vakaissa käsissä isännän luodessa uraa ja istuessa ”suunnittelupalavereissa” lounaista illallisille sen aikaisen tavan mukaan. Tämän Benitokin huomasi, ja Irman viisikymmentävuotisjuhlassa hän piti ikimuistoisen puheen, jossa kertasi elämää ja kiitti ja korosti Irman merkitystä perheen koossapitäjänä, lasten kasvattajana ja miehensä tukena.

Hansakeskus

Turun keskustaan piti rakentaa suuri kauppakeskus kilpailemaan kaupungin laitamille nousevien markettien kanssa. Yksi suunnitelmista oli purkaa kaikki, myös mm. Svenska Teaternin rakennus pois ja pystyttää tilalle moderni ”viivotinrakennelma”, jollainen oli jo syntynyt Stockmannin tontille Yliopistonkadun ja Kristiinankadun kulmaan. Tulevaisuus olisi siis ollut jokseenkin samanlainen kuin Tukholman Sergels torg – toki pienoiskoossa, tai suunnitelma rakentaa koko Tampereen keskustorin ympäristö modernisti uudelleen. Siellähän toteutui onneksi vain kaupungin virastotalo historiallisen Finlaysonin alueen kulmaan.

Benito tarjosi vaihtoehdoksi kokonaisuutta, jossa ulkokuori ja käyttökelpoiset rakennukset säilytetään, rakennetaan sisään italialaistyyppinen ”pikkukaupunki”, johon sijoitetaan kujien varsille liiketilat ja keskelle piazza tapahtumia varten. Ja katetaan kaikki yhdellä suurella lasikatolla. Monien tuskallisten vaiheiden jälkeen suunnitelma toteutui, vaikka suojelijat olisivat mielellään nähneet vanhan kokonaisuuden säilyvän sellaisenaan ja täyttyvän nuoriso-, vanhus ja kulttuuripalveluilla. Eivät muistaneet, että Vanhan Suurtorin alue samaan aikaan huusi tyhjyyttään. Hansakorttelista tuli menestys, kun siihen vielä turkulaisittain normaalin parikymmentä vuotta kestäneen jahkailun jälkeen kytkettiin Kauppatorin alle sijoitettu Toriparkki.

Ingmanin talo ja paljon muuta

Beniton haave oli saada itselleen alussa mainittu Ingmanin talo. Pala palalta hän onnistui hankkimaan omistukseensa pääosan Läntisen Rantakadun rakennuksesta mukana myös isoisän aikoinaan omistama lähes läpilaho puuportaali, johon lopulta sijoittui Artekin myymälä korostamaan kunnostettavan kiinteistön arvoa. Rakennuskokonaisuuteen sijoittui pian ravintoloita ja syntyi Vähätorin viihtymiskeskus historiallisen Kirjastorakennuksen ja Casagrandentaloksi muuntuneen Ingmanin talon huomaan. Kompleksiin on entistetty Kirkkopiha keskiaikaiselle paikalleen, Pyhän Hengen kappeli syntyi sijoilleen ja kehitys jatkunee vielä tänäänkin.

Muita tekoja

Benito oli suunnittelemassa Birgittalaisluostaria Ursininkadulle, Pyhän Henrikin ekumeenista taidekappelia Hirvensaloon, Paasikivi-opiston kokonaisuutta Kakskertaan, Taiteen taloa entiseen tupakkatehtaaseen osaksi vanhaa Turkua, oli mukana tuomassa Euroopan kulttuuripääkaupunkistatusta Turkuun vuonna 2011 (jonka kisan hävisin Tampereella ollessani), valmisteltiin uuden konserttitalon syntyä ja Uuden Historianmuseon ajatusta sekä laajaa Turun teknologiakeskusta Kupittaan alueelle, joka nyt nousee täyttä vauhtia. Tässä vain muutama saavutus mainittuna.

Benito toteaa, että viime vuosikymmeninä häntä on ajanut eteenpäin puhdas kotiseuturakkaus, joka motivoi häntä omalta osaltaan toimimaan historiallisen vanhan Turun keskustan pelastamiseksi tuholta. Samaan liittyi myös ajatus koota molemmat yliopistot (nykyisin siis kaksi, kun Kauppakorkeakoulu liitettiin yliopistoon) yhteiseksi kampusalueeksi historiallisen Turun Akatemian syntysijoille. Beniton ajatukset Turun vanhan imagon yhdistämisestä hallittuun arkkitehtuurisesti haastavaan rakentamiseen ovat edelleen johtavia ajatuksia turkulaisessa kehitystyössä.

Keskusta on kaupungin sydän, siksi sitä pitää vaalia ja kehittää menneisyyttä kunnioittaen. Liian äkillinen muutos ihmisen kognitiivisessa ympäristössä tuottaa henkisiä ongelmia – ihminen ei tunne olevansa turvassa, jos ja kun ympäristö muuttuu liian radikaalisti. Eipä syyttä Benitolle on monien muiden tunnustusten lisäksi myönnetty Suomen Kotiseutuliiton korkein tunnustus Kotiseutuliiton ansiomitali vuonna 2021.

Lopuksi

Beniton muistelmat – joiden koostamisessa Rauno Lahtisella on ollut oma suuri osansa – on vakuuttava ja rehellinen tilitys yhden ihmisen elämänpolusta esi-isien taustan raskauttamasta kiusatusta pikkupojasta menestyväksi kaupunkisuunnittelijaksi ja ympäristöajattelijaksi. Teos on vetävä, se imaisee lukijansa – varsinkin turkulaisen – mukaansa ja vie hänet monenmoisille Turun nykyhistoriaan ja menneisyyteen johtaville poluille.

Sen vahvuutena on rehellisyys, suorapuheisuus, joissain kohdin asianmukaisesti peiteltynä, joissain suoraan ilmaistuna. Teosta on rakennettu vuosien mittaisena kirjoitustyönä, eikä siksi toistoa ole voitu välttää – toistot kuitenkin ehkä pikemminkin tehostavat tekstin sanottavaa kuin hajottavat sitä. Teoksen kerronnan monta tasoa pysäyttää miettimään ihmiselon moninaisuutta ja samalla yhteiskuntaan vaikuttamisen mahdollisuuksia. Joku ei pysty, joku ei jaksa, joku ei halua. Benito on tuntunut ja tuntuu vieläkin pystyvän, jaksavan ja haluavan.

Samalla teos tuo eri tasoillaan esiin sen kultaisen ajatuksen, joka on ikuistettu Casagrandentalon julkisivuun: Omnia vincit amor.

Lassi Saressalo

P.S. Muuten olemme edelleenkin sitä mieltä, että Pennisilta on saatava takaisin.