Kärsämäen historia I

Tarkkaa historiaa

Leiviskä, Matti: Kärsämäen historia I. Kivikaudelta vuoteen 1860. Kärsämäen kunta 2024. 572 s. 

Kärsämäki on Pohjois-Pohjanmaalla Pyhäjokilaaksossa. Aikoinaan se kuului Pyhäjoen kirkkopitäjään – kirkolle oli nykyisen Kärsämäen keskustasta reilut puolitoistasataa kilometriä. Vuonna 1764 Kärsämäestä muodostettiin kappeliseurakunta ja vuonna 1865 se erotettiin itsenäiseksi seurakunnaksi. 

Mutta sinne asti ei päätyönään Kärsämäen historiaa kirjoittanut historiantutkija FT Matti Leiviskä vielä ehdi. Hänen Kärsämäen historiakirjasarjan ensimmäinen osa alkaa muinaisesta kivikaudesta ja päättyy vuoteen 1860 – muutamaa vuotta aiemmin kuin Kärsämäen kunta perustettiin (1869). Teos keskittyy seuraamaan tätä Pyhäjoen yläjuoksun maatalouspitäjän asutushistoriaa jossain määrin piinallisenkin tarkasti. Teossarjan toinen osakin alkaa olla valmiina ja kolmattakin suunnitellaan. 

Kolme asutuskautta 

Leiviskä jakaa teoksensa aikajaksot kolmeen osaan. Ensimmäinen asutuskausi lähtee kuvaamaan keskiajalla hiljalleen muotoutuvaa ruotsalaista valtakuntaa, jonka kontrastina alkaa samaan aikaan syntyä Venäjä – tuolloin vielä Novgorodina tunnettu. Liki asumattomat erämaat ovat molempien valtakuntien kiinnostuksen kohteina, niin myös Pyhäjoen latvaseudut.  

Perinteisen käsityksen mukaan Suomenselän asuttivat savolaiset, mutta Leiviskä tuo tähän rinnalle voimakkaan karjalaisvaikutuksen – olihan karjalaisten nautinta-alue keskiajalla ulottunut Pohjois-Pohjanmaan rannikolle Siikajoelta aina Kemin seutuville saakka.  

Pähkinäsaaren rauhan raja vakioi tämän kehityksen pariksi sadaksi vuodeksi, kunnes Ruotsin valtakunnanpolitiikka tuki suomalaisten uudisasutusta vahvasti ja karjalainen vaikutus Pohjanmaalla heikkeni. Mutta nimistötutkimuksen kautta tämä karjalais-venäläinen vaikutus on edelleenkin havaittavissa. 

Toinen aikakausi tutkimuksessa ulottuu 1500-luvun lopulta niin sanotun pitkän vihan ajoilta isoonvihaan vuoteen 1721. Tuona aikana asutus vakiintui, syntyivät vakaa kantatalot, alettiin hiljalleen siirtyä kaskitaloudesta peltoviljelyyn, joskin erätalous ja karjatalous olivat vielä dominoivia.  

Yhteiskunta alkoi asettua uomilleen, ruotsalainen järjestelmä pitäjälaitoksineen ja kirkkopitäjineen vakiintui, kauppa keskittyi kaupunkeihin ja syvällä pohjalaisissa metsissä alettiin jalostaa suomalaista kultaa – tervaa – etenkin kun Venäjä lohkaisi palasen Kaakkois-Suomea ja sen myötä savolaisten luontevat tervanvientireitit Viipurin kautta maailmalle katosivat. Nyt terva kulki Pohjamaan jokien latvavesiltä länsirannikolle. 

Kolmas vaihe Kärsämäen historiassa alkaa sananmukaisesti nousta tuhkasta. Kun suuret nälkävuodet 1600-luvun lopulla olivat harventaneet väestöä, lähes lopun siitä tekivät isonvihan koettelemukset poltettuine kylineen, tapettuine ihmisineen ja orjiksi vietyine nuorisoineen. Mutta tästäkin selvittiin, alkoi kasvun vuosisata, joka huipentui isännän vaihtumiseen – Ruotsin Itämaasta tuli Suomen suuriruhtinaskunta. 

Selkeää esitystä 

Tätä kaikkea Leiviskä tarkastelee suurvaltapoliittisessa kehyksessä fokusoiden tarkastelunsa kuitenkin Kärsämäen kyliin, taloihin ja ihmisiin. Ja tarkkaa työtä tekeekin. Hänen tekstistään löytyy suuria kehityslinjoja niin maatalouden muuttumisessa, sotaväkijärjestelmän kehittymisessä kuin yleisen taloudellisen viitekehyksen tarjoamien ratkaisujen kautta yksittäisten talojen ja sukujen muodostamaan kokonaisuuteen kuitenkin niin, että elämisen arkeakaan ei unohdeta. Kansatieteellistä kuvausta on miellyttävä seurata, kansanuskon ja uskomusten maailmakin tulee omalla tavallaan esiin.  

Koko tätä kärsämäkeläistä kehityskulkua valotetaan hienoilla kartoilla ja selkeällä graafisella ilmeellä, josta osaltaan on vastannut paitsi tekijä itse myös Sami Säily/Woodland Graphics. Graafisen suunnittelun vika ei ole se, että kirja ulkonäöltään on hieman yksitoikkoisen näköinen. Kirjan liitteenä olevan vanhojen mittayksiköiden esittelyn olisin siirtänyt kirjan alkupuolelle. Jos ei olisi huomannut katsoa sisällysluetteloa loppuun, olisivat korttelit, panninmaat, kippunnat ja parmakset jääneet painamaan mieltä. 

Kirjan viimeiset 175 (sic!) sivua on omistettu Kärsämäen talonhaltijaluettelolle vuodesta 1548 vuoteen 1949. Lieneekö tämä tavallista lukijaa tuskin kovinkaan paljon rikastuttava luettelo ollut niin tärkeä, että siihen on uhrattu neljäsosa kirjan sivukapasiteetista. Mutta työ on ollut tarkkaa ja kyllä kai sieltä jokainen kärsämäkeläinen itsensä tai ainakin sukunsa löytää. 

Kirjan kuvituksena on käytetty Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historian kuvitusta, mikä vanhempien aikojen osalta onkin luonteva ratkaisu. Muutama tilauskartta pysäyttää lukijan, ja kuten jo todettu grafiikka on selkeää ja valaisevaa. 

Kun kyseessä on ammattihistorioitsija, ei liene yllätys, että nootitus on kunnossa – yksi sisällötön noottinumero löytyy ja jokunen kirjoitusvirhekin tarkkaavaisen lukijan harmiksi. Vanhemman kansanperinneaineksen osalta en olisi tyytynyt Matti Sarmelan Suomen kansankulttuurin kartaston teksteihin, kun uudempaakin kirjallisuutta vaikkapa samanismista olisi tarjolla. 

Lassi Saressalo