Kadonnutta huvilakulttuuria etsimässä

Herrasväen kesänviettoa 

Airio, Tuula: Kadonnutta huvilakulttuuria etsimässä. Kesänviettoa eteläisen Saimaan rantamilla. Omakustanne, Joensuu 2025. 143 s. 

Tuula Airio, tunnettu kotiseutukirjailija on tällä kertaa lähtenyt etsimään Saimaan rannan huvilaelämää. Hän kulkee Saimaan kaakkoisrantaa lähinnä nykyisen Saimaan kanavansuun seutuvien hienoilla hiekkarannoilla. Etsii, etsii tie tieltä, polku polulta ja tontti tontilta entistä, nyt jo kulttuurihistoriasta kadonnutta ”paremman” väen kesänviettokulttuuria. 

Karjalankannaksen kesänviettokulttuurista on kirjoitettu paljon. Sinne, etenkin Terijoen pitkien hiekkarantojen läheisyyteen, rakensi Pietarin eliitti, alempi aateli, porvaristo ja varakkaat taiteilijat huviloitaan suuriruhtinaskunnan aíkana. Nämä huvilat tunnetaan arkkitehtuuriltaan ns. pitsihuviloina, joita sitten Suomen itsenäistyttyä ja Pietarin yläluokan jouduttua vallankumouksen jalkoihin, rahdattiin muun muassa Turun Ruissaloon ja myös vaikkapa Järvenpäähän – siellä ei enää pitsihuviloina vaan terveinä hirsirakennusrunkoina kasvavan yhdyskunnan tarpeisiin. 

Kansallista herätystä 

Airio rakentaa teoksensa viitekehyksen kansallisen herätyksen varaan. Hän palauttaa lukijansa aikaan, jolloin ns. yläkuokka lähti ymmärtämään kansallisuusaatteen pohjautuvan suomalaisen talonpoikaisen kulttuurin pohjalle, ja halusi itsekin rauhoittua maaseudun rauhaan lepoaikoinaan. Kun yläluokka vietti vapaa-aikansa Keski-Euroopan kylpylöissä, halusi varakkaampi keskiluokka löytää levon ja rauhan suomalaisesta luonnosta, läheltä kansaa. 

Syntyi huvilakulttuuri, joka tässä tapauksessa asettui Saimaan rannalle. Mutta sitä ennen tapaamme nykyisen maatilamatkailun tai paremminkin airbnb-tyyppisen tavan siirtyä maaseudulle kansan pariin. Tilalliset näkivät tässä mahdollisuuden ottaa osansa varakkaan keskiluokan aineellisesta hyvästä ja vuokrasivat asuinrakennuksensa, piha-alueensa ja orastavat puutarhansa kesävieraille, ja siirtyivät itse väliaikaistiloihin elämään omaan arkipäivän elämäänsä. 

Vuokralaiset toivat mukanaan omat taloutensa, perheensä, palveluskunnan ja elämäntapansa, joka sovellettiin paikallisiin olosuhteisiin. Luonnonläheisyyttä lisäsi trendi kasvattaa asuintontilla ja sen äärellä omat tuoretuotteet, ostaa talollisilta sen mitä itse ei tuotettu ja pyrkiä elämään ”talon tavalla”. Toki niin, että oma herraskainen elämänmuoto säilytettiin.  

Talonpojille tämä merkitsi myös uusien innovaatioiden tapaamista, kulttuurien kohtaamisessa vaihto oli molemminpuolista, joskin, kuten Airio loppusivuilla toteaa, luokkaerot kyllä säilyivät – herrasväki tiesi asemansa ja antoi sen arkipäivän kohtaamissa myös näkyä. Kirjan kansikuvan sanoma on varsin selvä. Rannalla oleilee herrasväen naisia pitkissä hameissaan, hatut päässä ja jossain muualla harjoittaa talonpoika perheineen omaa ammattiaan. Kohtaamisia oli, mutta luokkaero pidettiin. 

Huviloitsijat 

Airio tarjoaa tarkan ja perusteellisen kuvauksen paitsi tästä ensimmäisestä kesänviettovaiheesta myös laajan esityksen varsinaisista huvílakulttuurista tuomalla tarjolle pääasiassa kolmen perheen kertomukset. Ei pelkästään lomakuvauksia vaan tarkkaan arkistotutkimukseen perustuvia kertomuksia kesäasukkaiden taustoista.  

Hän selvittää näiden sukujen taustoja, huviloiden rakentamista ja varsinaisen huvilakauden jälkeisiä tapahtumia, kun huvilakulttuuri alkoi laantua ja kesäasunnot siirtyivät muihin käsiin, joko varsinaisiksi asunnoiksi tai vaikkapa kunnalliseen kesäsiirtolakäyttöön. 

Saamme seurata huvila-asukkaiden elämää niin kesänviettopaikalla kuin laajemminkin, samalla tarjotaan lukijalle joskus tuskastuttavankin yksityiskohtaista kerrontaa elämän eri muodoista, sukulaisuus- ja tuttavuussuhteista, mutta kuitenkin niin, että kokonaisuus säilyy tekijän näpeissä. Samalla saamme lukea myös laajemmin eteläisen Saimaan elämästä, suhteista Viipuriin ja tekstin myötä tutustua myös siihen osaan Karjalaa, joka menetettiin toisessa maailmansodassa. 

Lopuksi 

Tässä ei ole syytä lähteä erittelemään Airion teoksen sisältöä sivu sivulta eikä huvila huvilalta. On todettava, että hänen tutkijanotteensa on säilynyt, arkistojen käyttö on ollut tehokasta ja tarkkaa ja teksti on juoksevaa. Kirjassa on läpikäyvä nootitus ja jos joku valittaa, että nootitus häiritsee soljuvan tekstin lukemista, on väärässä. Nootit ovat niin huomaamattomia, että ne löytää vain se, joka ne löytää haluaa. Viitteistö on tarkka, lähdeluettelo laaja myös niille, jotka haluavat tietää lisää tästä osasta suomalaista ja eteläkarjalaista kulttuurihistoriaa. Valokuvadokumentointi on ratkaistu erillisellä kuvatietoliitteellä. 

Kirjan leipätekstin fontti on yllättävän isokokoista, mutta vastaavasti sinänsä hyvät kainalotekstit, tietolaatikot, ovat tuskastuttavan pienellä fontilla tarjottuja. Lieneekö tämä teoksen taittajan näkemys.  Keijo Halttusen taitto tarjoaa joka tapauksessa ilmavuuden tunteen, jota korostavat leveät marginaalit.  

Olisin antanut oikolukea tekstin vielä kerran ja näin säästänyt lukijan kirjoitusvirheiltä (mm. sivun 72 tietolaatikko). Olisin myös kirjoittanut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran nimen oikein (s. 45). 

Lassi Saressalo