Elämän virtaa Vilajoella

Tuhat sivua Vilajoen kylän elämää

Itkonen, Tea ja kirjatyöryhmä (toim.) Elämän virtaa Vilajoella. Kotikylä Säkkijärvellä 1–2. (Artea) Porvoo 2024. 542 + 542 s.

Kyllä se vaan on mahdollista. Jos ja kun eteläkarjalaiseen tapaan juttua riittää ja löytyy joku ja joitakuita, jotka nämä tarinat yhteen kokoavat, tuloksena on mammuttiteos, joka syystäkin on jaettu kahdeksi viisijapuolisataiseksi niteeksi.

Säkkijärven pitäjä, jonka asutusta voidaan seurata jo 1200-luvulta, mutta varsinaisesti 1500-luvun tienoilta, sijaitsi – tai monenkin mielessä sijaitsee edelleenkin – Viipurinlahden länsirannalla. Kunnan alue jakautuu selkeästi kahteen osaan: alavampaan merenrantaan, jossa on harvaa saaristoa sekä kumpuilevampaan ylämaahan. Vilajoen kylä sijaitsee samannimisen joen varrella pitäjän kaakkoisosassa.

Idän ja lännen välissä

Vanha Kuninkaantie Turusta Viipuriin kulkee Vilajoen kylän poikki – aikoinaan tien varressa oli kestikievareita parinkymmenen kilometrin välein. Sittemmin rakennetut Hamina–Viipuri -maantie ja uusin valtamaantie Viipuriin ylittävät myös Vilajoen kylän pohjoisreunassa. Vilajoen koillispuolella yltää Vilaniemi Viipurinlahteen, se oli kovien taistelujen seutua sekä talvi- että jatkosodassa.

Muutoinkin sota on kautta aikain vyörynyt Vilajoen yli, Ruotsin ja Venäjän taistellessa Kaakkois-Suomen herruudesta. Kirjassa onkin melkoinen määrä viime sotiin liittyvää muistietoa, niin itse sotatapahtumista kuin kahdesta evakkomatkasta, joista viimeisin jäi lopulliseksi. Eivätkä vapaussodan tapahtumatkaan sivuuttaneet Vilajokea.

Meri antoi leivän

Vilajoki laskee Vilalahteen, joka on muodostanut kautta aikain hyvän satamapaikan, ja kirjassa kuvataankin laajalti myös sitä, kuinka sotia edeltävinä aikoina raakapuuta lastattiin Vilalahdella laivoihin; meri oli osa Vilajoen elämää. Kalastus niin talvella jäältä kuin apajilla kesäisin on osa merenrantakylän elämää. Vilajoen miehet ovat olleet kuuluisia soutuveneistään, joiden erinomaisuus tunnetaan kaakkoisen Suomen rannoilla.

Myös suuret purjelaivat on rakennettu omin voimin ja niillä on purjehdittu puutavaralastissa aina Pohjanmerelle, jopa Atlantinkin yli. Moni vilalahtelainen mies onkin löytänyt ammattinsa mereltä ja jotkut jopa häipyneet sen siliän tien maailman markkinoille.

Siirtolaisuus on suuntautunut niin Amerikoihin kuin Venäjälle, onhan Pietari lähes näköpiirissä ja jokunen hakeutui aina Siperiaan asti – joku taas sinne pakotettuna Neuvostomaailmaa rakentamaan mennessään.

Tavallista maalaiselämää

Vilajoki kuten koko Säkkijärvikään ei ole ollut varsinaista teollisuusseutua, vaikka luonnollisesti perinteiset pienteollisuusyritykset, sahat, myllyt ja pajat ja monimuotoiset käsityötaidot ovat olleet osa vilajokilaisten elämää. Erikseen on kyllä mainittava kaakkoissuomalainen kiviteollisuus, joka tuotti myös Vilajoelta Pietariin niin julkisivumateriaaleja kuin Nevajoen rantojen pengerryskiviä.

Mutta maatalous ja meri ne ovat kyläläiset elättäneet – myös kaupankäynti ja kehittyvät liikennepalvelut on laskettava mukaan elinkeinoihin. Tavallisen maalaiselämään kuuluivat luonnollisesti niin maalliset kuin hengelliset yhteisöt: raittiusliike, nuorisoseura, seurakuntatyö ja uskonnolliset yhteisöt, työväenyhdistykset, urheiluseurat, VPK-toiminta. Martta-liike ja sittemmin suojeluskunta- ja lottatyö ovat olleet luonteva osa tämän eteläkarjalaisen kylän elämää.

Niin eteläkarjalaisenko? Teoksessa on kiitettävästi murrenäytteitä ja tarkkasilmäinen lukija joutuu niitä tutkiessaan pohtimaan, missä kulkee murreraja. Teksteissä on selkeästi kymenlaaksolaista ja eteläkarjalaista kaakkoismurretta, mutta selkeiten kuitenkin Säkkijärvellä aletaan lähestyä kaakkoismurteiden ja kannakselaismurteiden siirtymäaluetta.

Laajalti ottaen säkkijärveläiset puhuivat suomen kielen kaakkoismurretta, mutta evakkotaipaleiden ihmiskohtalot alkavat häivyttää tätä murreainesta. Olisiko muuten mahdollista jossain uudessa kyläkirjassa esitellä uudella tavalla paikallismurretta myös elävänä. Taannoin satunnaisesti liitettiin kirjaan mukaan CD-levy, jossa oli murrenäytteitä – ajaisiko YouTube nykyisin saman asian.

Muistojen kartta

Teosten etusisäkannessa on Vilajoen kyläkartta vuodelta 1939. Siihen on merkitty kaikkiaan 158 kohdetta, jotka kaikki esitellään teoksen sivuilla 392–542. Varsinainen tietopaketti ihmisistä ja heidän taustoistaan, lähinnä heistä, nuorista ja vanhoista, jotka olivat vielä voimissaan vuonna 1939.

Ulkopuolisen lukijan silmissä kyseinen matrikkelinomainen teksti saattaa olla puuduttavaa luettavaa, mutta vilajokilaisten lähihistorian kannalta tehty työ on korvaamaton. Onneksi kirjatyöryhmässä oli intoa, kiinnostusta ja osaamista kahlata arkistoja läpi niin, että käytännössä kaikki talot ja niiden asukkaiden lähihistoria on kuvattu.

Lopuksi

Vaikka teospari on valtavan laaja, se veti puoleensa. Kirjan toimittaja Tea Itkonen, tunnettu karjalaistietokirjailija, on onnistunut saamaan leipätekstinsä lomaan mielenkiintoisia tekstilainauksia ja kainalotekstejä, joissa kertojien äänet pääsevät esiin. Paikoin otsikointi ja lyhyet tekstit marginaaleissa nostavat hymyn lukijan suupieliin.

Huumori on osa eteläkarjalaisuutta! Hän on myös lainannut aiemmista julkaisuista, kirjoista ja lehtimateriaalista kirjoituksia, jotka tuovat kerrontaan moniäänisyyttä. Yllättävän runsas on myös kirjan kuvitus – on todella kaiveltu albumeita ja piironginlaatikoita sekä virallisempia kuva-arkistoja ja saatu kuvamateriaali tukeman tekstejä.

Taitto (Artea/Taittopalvelu Itkonen) on selkeä, ei juuri yllättävä, mutta riittävän avara, ettei lukija väsy. Loppusivuilla on pääluvuittain ryhmitelty lähdeluettelo ja laaja henkilöhakemisto

Monessa mielessä teos on laajempi kuin kirjatyöryhmän työ – se on vilajokilaisten yhteinen ponnistus rakentaa kertomus yhteisöstä, jota ei enää ole, mutta joka kuitenkin on – ainakin muistoissa ja nyt tuhannessa sivussa tosi tarinaa.

Lassi Saressalo