Lammilaisia 1910
Aikalaiskuvaus yhdestä kylästä
Riihiranta, Juha: Lammilaisia 1910. Ajankuvaa sortovuosien aikaisesta hämäläispitäjästä. BoD, omakustanne.Helsinki 2024. 375 s.
Suomessa toteutettiin isojako 1800-luvun puolivälistä alkaen. Tavoitteena oli yhdistää kylien viljelyalueita niin, että ne muodostaisivat tiloittain laajempia kokonaisuuksia entisen sarkajaon sijaan. Sarkajaossahan taloille oli kullekin viljelysalueelta mitattu samankokoinen ja -tasoinen alue, mikä oli johtanut pirstaloitumiseen, eräänlaiseen viljelypakkoon, kun kullakin saralla oli järkevintä viljellä yhtä ja samaa tuotetta.
Edelleen sarkajako oli aikojen myötä johtanut tiiviiden ja epäkäytännöllisten ryhmäkylien syntyyn, mikä muodosti ahtaita ”kaupunkimaisia” asutustaajamia. Sellaisia, joihin voimme tutustua keskieurooppalaisessa maalaismaisemassa. Isojako ei välttämättä onnistunut ensi yrittämällä ja siksipä 1800-luvun lopulla ryhdyttiin isonjaon järjestelytyöhön, jolla oli sama alkuperäinen tarkoitus. Vielä 1900-luvulla jakoa jatkettiin niin sanotulla uusjaolla.
Ajan pysäyttäminen
Riihiranta on halunnut pysäyttää ajan kulun vuoteen 1910. Tämä tarkoittaa, että teksti pysyttelee tuossa vuodessa ja kerronnan niin vaatiessa tarkastelee tapahtumia tuosta nollavuodesta taaksepäin, mutta ei vie kertomustaan yhtään tuota vuotta myöhäisempään aikaa. Näin pääkerrontatyylinä niin tapahtumia kuin ihmisiä kuvattaessa on preesens. Tätä metodia Riihiranta kutsuu historialliseksi preesensiksi, itse käyttäisin mieluummin käsitettä etnografinen preesens, niin selkeää kansatieteellistä kuvausta Riihirannan teksti on.
Tällaisella kertomus- ja tutkimusotteella on luonnollisesti omat vaikeutensa. Kun preesens kuvaa tilanteen juuri tässä ja nyt, ja perfekti ja imperfekti eli menneet aikamuodot kertovat syistä, joiden ansiosta tähän on tultu, ei se anna mahdollisuutta kertoa seurauksista (jotka kyllä valistunut lukija hallitsee normaalin historiaosaamisensa avulla). Siksipä kirjoittajan on pidettävä kieli keskellä suuta ja kynä kurissa, ettei futuuria tule käyttäneeksi. Ja kyllähän Riihirannan kirjoituskuri toimii.
Kylä kylältä, talo talolta, ihminen ihmiseltä
Eletään siis vuotta 1910 Lammin hämäläispitäjän Kataloisten kylässä. Kylässä joka isojaosta huolimatta edustaa edelleenkin tiivistä ryhmäkyläasutusta, jossa maatilat rakennuksineen ovat tiiviissä ryhmityksessä ja muodostavat taajaman, josta isojaon myötä jo pieni osa tilojen rakennuskokonaisuuksista oli siirretty uusille paikoilleen.
Eletään Venäjän vallan aikaa ja toista sortokautta, joka pyrki ulottamaan Venäjän lainsäädännön korvaamaan Ruotsin vallan ajalta periytyneet lait ja käytänteet. Eletään aikaa, jolloin Venäjä halusi rekrytoida nuoret miehet sotapalvelukseen Venäjän armeijaan suuriruhtinaskunnan omien joukko-osastojen sijaan.
Eletään aikaa, jolloin työväenliikkeen ja sosialismin ajatukset ulottuivat myös maaseudulle torppareiden, renkien ja piikojen ajatusmaailmaan, ja ovat johtamassa selkeään poliittiseen kahtiajakoon omistavan ja omistamattoman luokan välille.
Mutta näiden suurten tuulien puhaltaessa Riihiranta keskittyy kuvaamansa kylän ihmisten elämään tässä ja nyt, hän rekonstruoi elämän tuossa maalaismiljöössä, kertoo maataloustöiden vuodesta, sukulaisuusjärjestelmistä, rakennuksista, asumisesta, seuraa ihmisten elämää apunaan laajat arkistot ja merkittävä lähdekirjallisuus, kansatieteelliset kyselyt ja muu huomattava tausta-aineisto.
Eletään aikaa, jolloin niin sanottu modernisaatio muuttaa hiljalleen maaseudun perinteiset työtavat, lähistön kartanoihin saadaan sähköt, puhelin alkaa yleistyä, hevosvetoiset kylvö- ja niittokoneet ilmestyvät pelloille, ja traktori alkaa hiljalleen korvata hevosen. Eletään myös aikaa, jolloin teollisuus tarvitsee yhä enemmän pellavaa, aikaa, jolloin metsästä tulee osa maaseudun taloudellista perustaa.
Mutta eletään myös aikaa, jolloin nuoriso tapaa toisiaan, järjestäytyy nuorisoseuroihin ja työväenyhdistyksiin, aikaa, jolloin luodaan ihmissuhteita, perustetaan perheitä, synnytään ja kuollaan. Isäntien, emäntien, palkollisten ja itsellisten käsityöläisten lisäksi yhteisössä elivät myös vaikkapa opettajat ja kauppiaat, ja läheisyydessä myös aika tavalla vieraat säätyläiset.
Kaikki tämä ja paljon muuta mahtuu teoksen kolmellesadalle tarinasivulle. On vielä huomattava, että tiukasti preesensistään kiinni pitävä kirjailija on myös malttanut (paria ilmakuvaa lukuun ottamatta) turvautua ainoastaan ennen vuotta 1910 otettuun kulttuurimaisemakuvamateriaaliin.
Teoksen liiteosassa ovat vielä laajat kartat, Kataloisten kylän henkikirja kertomusvuodelta, sukutauluja, murresanasto (murresanat on tekstissä kursivoitu), laaja lähdeluettelo ja nootitetun tekstin ja sitä täydentävän tiedon sisältämä viitteistö. Onkin taas kerran muistutettava lukijaa katsomaan ennen tekstiin uppoutumista sisällysluetteloon ja ainakin vilkaisemaan loppusivujen liitteitä. Niistä on aika tavalla hyötyä, kun sitten uppoudutaan itse tekstiin.
Lopuksi
Vaikka asiaa on paljon, jopa hengästyttävän paljon, on tekstin eteneminen loogista, talo talolta myös tekstin oheiskartoin paikoilleen sijoitettuna. Joidenkin kertomushenkilöiden elämää kuvattaessa tuodaan esiin myös heidän fyysinen muuttomatkansa, elontaipaleensa maaseutuyhteisön sisällä, mikä kertoo toisaalta kertojen taidosta ottaa esille sopivat esimerkkihenkilöt kuvaamaan loppujen lopuksi aika staattisen maalaisihmisen elämän kiinnekohdat.
Tällaiselle kansatiedettä joskus ammatikseenkin harrastaneelle lukijalle teos on selkeä etnografinen matka hämäläiseen elämäntapaan vuonna 1910. Sille, jolla ei ole kansatieteellistä intressiä, matka viime vuosisadan alun maaseudulle voi olla jossain määrin raskaampi, mutta tätäkään teosta ei kannata lähteä lukemaan urakkamielessä – siitä kannattaa nautiskella vähä vähältä ja samalla aprikoida, mitä näille ihmisille ja heidän elämälleen sittemmin on tapahtunut.
Lassi Saressalo