Tuhansien vuosien jälkiä

Jämsän takamailla

Luomi, Marjo: Tuhansien vuosien jälkiä. Valkealuomen vesiltä Elimäen poluille. Valkealuomen maa- ja kotitalousseura 2023. 432 s.

Täytyy lähteä Jämsästä tielle numero 604 ja siltä vielä poikettava vasemmalle tielle numero 16541 päätyäkseen paikalle, jonka karttanimi on Valkealuomi. Tie numero 16543 taas on ainakin osittain nimeltään Elimäentie, joka siis ei ole sama kuin nyky-Kouvolan Elimäki. Näille etelästä katsoen aika syrjäisille seuduille sijoittuu Marjo Luomin kokoama ja kirjoittama teos.

Kirja on rakennettu kolmelle tasolle. Varsinainen leipäteksti kulkee kronologisesti ensimmäisistä muinaisasukkaista nykypäivään ja on jaettu kahdeksaan päälukuun. Ensimmäisessä jäljitetään muinaisia asukkaita, joista on jäljellä joitain satunnaisia arkeologisia löytöjä. Seutu oli kuitenkin hämäläisten eränautintoa, josta kertovat vanhimmat paikanimet. Pysyvää asutusta alkoi syntyä 1500-luvulla, jolloin seutukunnasta riitelivät hämäläisen paikalleen asettuneen väestön kanssa alueelle mielivä savolainen uudisasutus. Uutta noina aikoina olivat myös vallanpitäjät, jotka vaativat entisaikojen vapailta talonpojilta veroja. Ajan myötä asutus vakiintui, syntyi jopa ryhmäkyliä, joka kuitenkin isojaon myös muuttuivat haja-asutukseksi. Yhteiskunnan kehittymistä seurataan 1800-luvun lopulta, kun maahan saatiin kuntarakenne, kansanopetus ulotettiin syrjäseuduillekin ja yhteiskunnan poliittinen tilanne johti kahtiajakautumiseen ja sisällissotaan. Kansakunta kuitenkin alkoi eheytyä, järjestötoiminta elpyi ja maaseudun modernisaatio toi uudet innovaatiot maatalouteen. Metsäteollisuus vaati raaka-aineensa ja tarjosi lisätienestiä pienviljelyyn perustuvalle elämänmuodolle. Tässäkin kirjassa sota-aika katkaiseen normaalin elämän, menetetään omaisia ja saadaan uusia naapureita luovutetun Karjalan evakoista. Rakennetaan yhä modernisoituvaa yhteiskuntaa, kunnes perinteisen elämänmuodon teho hiipuu. On lähdettävä etsimään elantoa muualta, etelästä ja kauempaakin, Ruotsista. Jäljelle jääneet alkavat järjestäytyä, etsivät juuriaan, ihmettelevät koulujen ja kauppojen katoamista, mutta pääsevät palvelujen ääreen kehittyneen infrastruktuurin tukemina.

Toisella kertomustasolla tämä selkeä historialinja pitää sisällään valtavan joukon elämänkuvauksia. Niin ihmisten elämäntarinoita kuin arkisen askarruksen etnografiaa, seura- ja seurusteluelämää, työtä ja vapaa-aikaa, juhlatapoja ja ruokaohjeita. Pieniä ihmisläheisiä ”littlejuttuja” ison kuvion koristeena. Ja lisänä muutama selkeä henkilötarina kutakin historian aikakautta kuvaamaan.

Teoksen kolmas taso pitää sisällään tilojen ja talojen kronikan. Otsikolla ”Talot historian jälkinä” tarjotaan kertomukset asutuksesta, sekin jaettuna historian kronologiaan. Ihmetystä kuitenkin aiheuttaa se, että kutakin taloryhmittelyä varten piirretyt, sinänsä selkeät ja luettavat kartat, joihin kuvattavat talot on numeroitu, eivät sijoitu varsinaisen talokronikan yhteyteen. Näin vaikkapa sivulta 228 alkava kronikka on kartalla sivulla 157, sivun 245 kartan talot esitellään sivulta 294 alkaen. Oletan, että nämä välisivut on tietoisesti rakennettu juuri noita historian eri vaiheita kuvaamaan, mutta taitollisesti tässä on mielestäni epäonnistuttu. Tai siten tämä logiikka ei vain meikäläiselle aukea. Muuten kyllä on kiittäminen Esa Nurmisen oivaltavaa, osittain jopa hienoa graafista suunnittelua, joskin ilmeisesti kirjoittajan haluamaa lippu- ja lappusälää ja lehtileikkeitä on tekstin seassa häiritsevän paljon.

Jo mainitut ruokaohjeet eri aikakausilta oikeastaan velvoittavat kokeilemaan niitä omassa nykykeittiössä.

Lassi Saressalo