Saarelaiselämää Kuorsalossa osa 2
Itäiseltä Suomenlahdelta
Silenti, Tuomo: Saarelaiselämää Kuorsalossa. Osa 2. Omakustanne. Nurmijärvi 2023. 101 s.
Seitsemän vuotta sitten kuorsalolaisperäinen Tuomo Silenti julkaisi ensimmäisen niteen Kuorsalon historiasta ja elämästä tällä Suomenlahden itäisellä saarella. Kuorsalosta on matkaa nykyiselle valtakunnanrajalle reilut kymmenen kilometriä ja se kuuluu nykyisin Haminaan, kun entinen kotipitäjä Vehkalahti liitettiin kaupunkiin. Silentin ensimmäisestä kirjasta olen kirjoittanut aikoinaan ja teksti löytyy osoitteesta www.kotiseutuliitto.fi/toiminta/kirjamakasiini/esittelyt-ja-arvostelut-2017/saarelaiselamaa-kuorsalossa/.
Kuorsalon asutusta voidaan seurata aina 1300-luvulta, ja tietoja Kuorsalosta löytyy epäsuorasti jo viikinkiajalta. Saaren eteläpäässä on kaksi viikinkiaikaista hautaröykkiötä ja jo umpeen kasvanut Vanhankylänlahti lienee toiminut itään matkaavien kauppa- ja rosvoretkeläisten välisatamana. Tuolloin merenpinta oli nykyistä noin yhdeksän metriä korkeammalla.
Paikannimien kertomaa
Silenti aloittaa teoksensa mielenkiintoisella katsauksella Kuorsalon paikannimiin. Ilmenee, että niistä moni juontaa juurensa ajalle, jolloin ruotsinkielinen uudisasutus ulottui nykyistä laajemmaksi itään – Kymijoelta aina Viipuriin asti. Tämä uudisasutus otti haltuunsa hämäläisten nautinta-alueet ja rannikolle ja rantasaariin syntyi vakituista asutusta ilmeisesti jo 1200-luvulla. Muistona tästä asutuksesta, joka katosi pitkänvihan aikana 1500-luvulla, ovat mm. –ouri-loppuiset nimet kuten vaikkapa Nätouri (nät=verkko ja ör=luoto, kari), Rääsouri (gräsör=ruohokari). Toinen yleinen ruotsin kielestä suomalaistettu –viikki-loppuinen nimimuoto, vaikkapa Raviikki (ravin=veden uurtama kapea laakso, notkelma ja vik=lahti, sola). Itse saaren nimi Kuorsalo eri kirjoitusmuodoissa mainitaan ensimmäisen kerran 10.5.1387 päivätyssä dokumentissa, jolloin Viipurin linnan päällikkö marski Kaarle Ulfinpoika pysähtyi matkalla Tukholmaan. Nimen etymologiasta ei ole varmuutta, mutta Silenti johtaa sen kurua, ahdasta solaa, merkitsevästä alkuosasta, mahdollisesti jo kantasaamelaisesta termistä gorsa, korsa tai kursi ja salö-loppuosasta, mikä esiintyy mm. paikannimissä Emsalö, Mussalö jne. ja merkitsee metsäistä saarta. Muun muassa pikkuvihan aikaisessa sotilaskartassa saaren nimeksi on merkitty Kour-Salöö.
Sodat tyhjentävät saaren
Silenti seuraa Kuorsalon asutushistoriaa ja tietää kertoa, kuinka käytännössä kaikki sodat, viimeisiä lukuun ottamatta ovat olleet kohtalokkaista saarelaisille. 1500-luvun pitkävihan, 1700-luvun isovihan ja pikkuvihan aikana saarelle ilmestyi idästä sotaväkeä, joka tappoi ja vei mukanaan orjiksi pääosan väestöä. Osa toki ehti piiloutua mantereen piilopirteille. Mutta aina joku palasi kalastamaan, pyytämään hylkeitä tai palvelemaan luotsina ja näin väestöpohja elpyi vainoaikojen rauhoituttua. Parhaimmillaan viime sotien jälkeen Kuorsalossa asusteli toista sataa henkeä. Mutta nuori väki siirtyi hiljalleen parempiin tienesteihin mantereelle, eikä sähkökaapelin vetäminenkään saareen vuonna 1952 auttanut. Kyläkoulu lakkautettiin vuonna 1959. Tuolloin kylässä asui vakituisesti 53 henkilöä, joiden keski-ikä oli 65 vuotta. Nykyisin saari hiljenee talvikaudeksi ja herää keväällä henkiin kesäasukkaiden saapuessa.
Kalaa, kiviä ja luotseja
Elantona Kuorsalossa on ollut kalastus ja hylkeenpyynti. Teos esitteleekin kiintoisasti ja perusteellisesti mm. norssin (lohensukuinen kuore) ja hailin (silakka) verkko- ja rysäpyyntiä ja niissä käytettyjä tekniikkoja. Kuorsalosta käytiin seprakauppaa Viroon, vietiin suolakalaa ja saatiin vastineeksi viljaa. Tämä vakiintuneiden kauppaystävien (seprat) välinen vaihtokauppa lakkasi toiseen maailmansotaan.
Kalastajat kokeilivat myös teollistaa tuotantoa mm. kehittämällä savustuslaitoksia ja jopa sardiiniteollisuutta yritettiin. Kiintoisaa on myös selvitys talvikalastuksesta, jolloin kylän miehet hinasivat pienet asumuksensa, putkat, meren jäälle ja asuivat niissä työviikon kalastaessaan verkoilla nimenomaan norssia. Tämäkin kalastusmuoto loppui rajanvetoon Suomen ja Neuvostoliiton välillä.
Mielenkiintoinen on myös luku kiviteollisuudesta, joka syntyi Pietarin rakentamisen myötä. Kivilouhimoita oli paitsi mantereen kylissä myös saarilla, eikä Kuorsalo tehnyt tässä poikkeusta. Vielä tänäänkin on saaren rantamilla ja maastossa nähtävissä kivenlouhinnan jäänteintä.
On kuitenkin muistettava, että näiden mainittujen elinkeinomuotojen lisäksi kuorsalolaiset olivat myös palkkatyössä. Luotsaaminen rannikkoväylien vaikeilla vesillä edellytti asiantuntemusta ja kuorsalolaiset miehet ja suvut tunnetaankin juuri luotsisukuina.
Lopuksi
On hienoa, että maasta löytyy Tuomo Silentin tapaisia kotiseutukirjoittajia. Uskon, että moni asia itäisen Suomenlahden saaristokulttuurista olisi jäänyt pimentoon ilman hänenlaistaan kulttuuriperinteeseen syventyvää henkilöä. Kun omakohtaiseen kokemiseen liitetään vielä laaja arkistotiedon, haastattelujen ja kirjallisuuden tarjoama tietopohja, on hänen onnistunut koota näihin tähän mennessä kahteen ilmestyneeseen kirjaansa tietoa, joka muuten olisi ehkä jäänyt unohduksiin. Silentin tekstejä löytyy lisääkin Kuorsalo-Seuran kotisivuilta osoitteesta www.kuorsalo.fi. Ja olisi kyllä mielenkiintoista lähteä vuoromoottorilla kesäiseen Kuorsaloon osallistumaan Silentin vetämiin saarikävelyihin!
Lassi Saressalo