Nunnanlahti

Muutakin kuin vuolukiveä

Ikonen-Graafmans,Tuula; Kärkkäinen, Merja; Martikainen, Tapio; Partanen, Jukka; Vihreäpuu, Aimo (toimituskunta ja kirjoittajat): Nunnanlahti: kylä kivestä. Nunnanlahden kyläyhdistys 2022. 311 s.

Jokainen varmaan tuntee käsitteen Nunnanlahden vuolukivi ja siitä tehtävät uunit. Mutta Nunnanlahti on myös muuta. Kylä Juuan kunnassa, Pohjois-Karjalassa. Se mainitaan ensimmäisen kerran veroluetteloissa vuonna 1686. Kylän ensimmäiset savut nousivat kuitenkin jo hieman aiemmin, 1650-luvun lopulla.

Tästä alkaakin sitten Nunnanlahden kylän tarina. Veroluettelot tarjoavat 1600-luvulta tietoja neljästä kantatalosta, jotka ajan myötä sitten jakautuivat useammiksi itsenäisiksi taloiksi niin, että vuoden 1772 henkikirjojen mukaan taloja olisi ollut kuusi ja torppia kolme. Alun perinhän kantatilat kuuluivat kruunulle, tiloihin viljelijöillä oli vain hallintaoikeus. Asukkaita näissä taloissa olisi ollut yhteensä 114. Isojako toteutettiin Nunnanlahdessa vuodesta 1824 alkaen ja näin syntyi yhteensä 39 kantatilaa, jotka nyt olivat muuttuneet myös perinnöllisiksi ja saivat kukin oman nimensä.

Teos esitteleekin eräänlaisena matrikkelina nämä kantatilat ja niiden historian nykypäivään asti. Varsinaisten kantatilojen ja niiden sukujen lisäksi Nunnanlahdessa asui luonnollisesti työväkeä, renkejä, piikoja, itsellisiä ja mäkitupalaisia ja vuolukiviteollisuuden alettua luonnollisesti sen työväkeä. Väestöpohjaa rikastutti vielä toisen maailmansodan jälkeen seudulle sijoitettu siirtoväki.

Maatalous elätti

Nunnanlahti oli selkeästi pohjoiskarjalainen maatalouskylä, jossa perinteinen maatalouden harjoittaminen modernisoitui 1900-luvulla ja varsinkin 1900-luvun puolivälin jälkeen, jolloin sekä maa- että metsätalous koneellistuivat. Samaan aikaan alkoi myös tilojen rakennemuutos, sodan jälkeen syntyneet pientilat jäivät elinkelvottomiksi, ja väkeä alkoi siirtyä niin etelään työpaikkojen perään kuin sitten runsaasti myös Ruotsiin. Jäljelle ovat jääneet vain muutamat isot maataloustuottajat, joiden tuotanto keskittyy pääasiallisesti karja- ja maitotalouteen.

Teos etenee kyläkirjoille ominaisesti perustuotannon ja sen muuttumisen jälkeen seuraamaan kyläkeskuksen kulttuurimaiseman muutosta, näkee kyläkauppojen nousun ja katoamisen, liikenneyhteyksien parantumisen, maanteiden ja vesiliikenteen välisen suhteen muutoksen, jossa vesiliikenne lopulta veti lyhyemmän korren.

Vuolukiviteollisuus

Nunnanlahden vuolukivi mainitaan virallisissa asiakirjoissa ensimmäisen kerran vuonna 1839. Vuolukivi, joka on talkkia, magnesiittia ja dolomiittia sisältävä kivilaji, on lämmönjohtokyvyltään ja työstettävyydeltään parempaa ainesta mm. uunien valmistukseen kuin muut kivilajit tai tiili. Vuolukiveä esiintyy Suomessa juuri karjalaisen liuskekivivyöhykkeen reunalla Etelä-Savossa ja Pohjois-Karjalassa sekä hajanaisesti Kainuussa.

Teollisen hyödyntämisen ongelmaksi nousi raskaan kiviaineksen kuljettaminen. Tieyhteyksiä ei löytöalueille ollut, eivätkä myöskään vesikuljetukset olleet ratkaisu pulmaan. Kun rautatieyhteys saatiin Kontiolahdelle ja Lieksaan, alkoi tämäkin ongelma saada ratkaisunsa. Ja vuolukiviteollisuus alkoi elää omaa elämäänsä ja noudattaa myös omia liiketoiminnan lakejaan. Kun yksi aloitti ja tuntui onnistuvan, tulivat muut perässä, syntyi louhos- ja jalostusyhtiöitä. joiden nousua ja lakastumista teos mielenkiintoisesti seuraa.

Vuolukiveä käytettiin erityisesti julkisten rakennustenpintamateriaalina sen helpon työstettävyyden takia. Toiminta oli loppua kokonaan 1960-luvulla. Kunnes 1970-luvun lopulla alettiin tutkia vuolukiven käyttöä muunakin kuin julkisivukateaineena. Syntyi Suomen Vuolukivi Oy, joka johtajansa Reijo Vauhkosen johdolla nosti vuolukiven uuteen arvoon.

Yhdessä eri ammattilaisten – jopa taitelijakunnan – kanssa lähdettiin kehittämään uusia tuotantotapoja, vuolukiviuuneja, vuolukivipienesineitä, kaikkea mahdollista. Kun markkinointiorganisaatio oli kunnossa, lähti toiminta liikkeelle, syntyi paitsi työpaikkoja ja liiketoimintaa myös sitä tukevia ilmiöitä: Kivikylä näyttelytiloineen, ravintoloineen, puistoineen ja veistoksineen sekä vuolukivimuseo. Kivikylä on nykyisin Juuan kunnan oma markkinointikanava.

Kyläkirja jatkuu

Edellisen kappaleen esittämän vuolukiviteollisuuden jälkeen teos siirtyy takaisin perinteiseen kyläkirjakaanoniin. Käsitellään koululaitoksen kehittyminen ja muutos, nykyisellään paikallinen yli satavuotinen koulu elää ratkaisun hetkiä, oppilasmäärä on pudonnut rajalle, jolloin kulunkäynnin siirtäminen laajempaan yhteyteen on näkyvissä.

Eikä kyläkirjaa voi tehdä ilman maanpuolustuksen osuutta kylän kulttuurihistoriassa. Sisällissodan Nunnanlahti sivuutti vähin vaurioin, mutta keskeiseksi nousivat sittemmin suojeluskuntatyö ja Lotta-Svärd. Toinen maailmansota sen sijaan koski toki kaikkia suomalaisia, niin myös nunnanlahtelaisia. Talvisota vaati 19 nunnanlahtelaismiehen veron, jatkosodassa kaatui 21 miestä ja surmansa sai yksi lotta. Sota-ajasta ihmisten mieliin ovat jääneet myös lottien työ ilmavalvonta-asemalla sekä kylään sijoitettujen sotavankien kohtalot.

Luonnollisesti seurataan myös nuorison elämää, jonka elämänpiirin laajenemiseen vaikuttivat ensiksi polkupyörän saapuminen liikuntavälineeksi. Näin lähinnä nuorten miesten riiuumatkat laajenivat naapurikyliin, ja kauemmaksi päästiin sitten mopoilla ja moottoripyörillä.

Kurkataan hieman pontikkapannujen taakse, mutta sitä tärkeämmäksi nousee yleisestä kansalaiskasvatuksesta liikkeelle lähteneet liikunta- ja urheilutoiminta pääasiassa Nunnanlahden Viestin joukoissa. Erilaiset harrastusryhmät ja Marttojen toiminta esitellään ja luonnollisesti uutena yhteisöllisyyden muotona kylätoiminta, joka järjestäytyi Kyläyhdistykseksi vuonna 2001.

Loppusivuille on koottu hajanaisia henkilökuvia ja kuvakavalkadi Juuka-seuran nimeämistä ansioituneista kotiseutulähettiläistä. Juuan Elli on saanut nimensä Eino Kettusen tunnetusta laulusta, jossa esiintyvän Joensuun Ellin, joka seilasi Lieksasta Joensuuhun päin, luullaan yleisesti olevan Joensuusta! Oikeastaan tämä Joensuu on Juuan kirkonkylällä olevan Juuanjoen suu. Vastaavasti Etelä-Suomen Juuka-seura nimeää vuosittain oman Arviittinsa, joka taas tulee juukalaisen Eero Lehikäisen laulusta ”Minä olen Arviitti Juuasta. Minä laulelen rahasta ja ruuasta”.

Lopuksi

Kirsti Pääskyvuoren taittoa voisi kutsua hienostuneeksi. Leipätekstin rinnalla sisämarginaaleissa kuljetetaan oivallisesti ”iskutekstejä”, joihin kiteytyy kyseisen aukeaman pääsanoma. Nämä, kuten otsikot on ladottu sinisävyisellä tekstillä. Kainalotekstit on taitettu sinipohjaisille sivuille ja päälukuja erottaa toisistaan aukeama, jossa otsikon takana on harmaasävyinen tunnelmakuva. Sen sijaan avausartikkelin välimarginaaliin sijoitetut viitetekstit ovat harmillisen pieniä ja häviävät sivun taustaväriin. Olisin ehkä myös hieman kasvattanut kuvatekstejä. Nämä ovat näkemyskysymyksiä, jotka eivät heikennä taittajan ansiota.

Liitteissä olevat teemakartat olisin nostanut asianomaiselle kohdalle leipätekstiä tai ainakin antanut niihin selvät viitteet. Nyt ne avautuvat vasta, kun kirja on luettu läpi. Kahdeksannen liitteen kronologia, jossa kulkevat vuodet, laajemmat yhteiskunnallisten muutosten otsikot, Nunnanlahden elämän taitekohdat ja Nunnanlahteen liittyvät elinkeinohistorian tapahtumat, on mainio tiivistelmä siitä, mitä on tapahtunut.

Lassi Saressalo