Koskö, vår stenrika by
Back, Helena (toim.): Koskö, vår stenrika by. Koskö Hembygdsförening 2022. 624 s.
Olipa mieluista saada käsiin kerrankin ruotsinkielinen kyläkirja. Yleensähän näiden esittely ja arviointi menee oman kielialueen julkaisualustoille ja jäävät näin vain suomenkielisiä julkaisuja käyttävän lukijakunnan tavoittamattomiin.
Missä ollaan
Koskö on kylä Koivulahdessa, Mustasaaren kunnassa Pohjanmaalla. Pääset sinne helpoiten kääntymällä Vaasan jälkeen kasitieltä Botnia-hallin liittymästä vasemmalle ja ajamalla Karperöfjärdenin länsirantaa kymmenkunta kilometriä pohjoiseen. Jos tuo järven nimi tuntuu hankalalta, jatka Vaasasta 15 kilometriä kasitietä Koivulahteen ja sieltä vasemmalle kahdeksan kilometriä. Tulet kylään, joka oli veden alla vielä seitsemisen sataa vuotta sitten, mutta maannousun myötä on kohonnut kuivaksi mannerkyläksi.
Nimi Koskö ilmestyy aikakirjoihin vuonna 1410. Teoksen alkusivuilla mietiskellään, mistä nimi saattaisi olla peräisiin ja päädytään näkemykseen, että, koska seudulla on useampikin Finn-alkuinen paikannimi, voisi selitys olla, että ensiasutus paikkakunnalla on ollut suomenkielistä ja että nimi juontuu suomenkielisestä käsitteestä koski.
Maannousun myötä kylän seutuvilla oli asustusta siis jo keskiajalla ja asutuksen läpi virtasi Kyröjoki ja se muodosti kosken. Entäpä tuo ö. Se ei tule käsitteestä saari, vaan ruotsinmurteisesta äännemuodosta, jossa ö-vokaalia edeltävä k muuttuu murremuodoksi tj. Paikallismurteessa nimi on siis Kåstjen, joka on kirjoituspöydässä muuntunut muodoksi Koskö.
Kylän historia tiivistetysti
Kirjan etusisäkannessa on kylän historia jaksoteltu kronologisesti. Koskö tavataan dokumenteissa siis jo vuodelta 1410, ja 1500-luvulla kylä alkaa saada nykyisen maastomuotonsa. Vuonna 1795 Koskö liitetään Kvevlaxin seurakuntaan, 1850 Ulrika Sundvik avaa ensimmäisen kaupan. Vuonna 1904 alkaa posti palvella kylässä ja 1913 kylä saa kansakoulun. Sähköt saadaan kylään vuonna 1919, 1928 perustetaan puintiyhtiö ja 1931 saadaan puhelinkeskus.
Vuonna 1949 syntyy Filialin, kauppa, josta tulee kylän elävä keskus. 1953 saadaan kylään ensimmäinen traktori ja 1955 perustetaan Kotiseutuyhdistys. Ensimmäinen moottorisahan ääni kuullaan vuonna 1957 ja televisiota aletaan katsella 1959. Pankkiauto alkaa käydä kylällä vuonna 1964 ja 1971 kylän keskusta saa katuvalot. Vuonna 1980 Vivi Bertholm myy kylän viimeisen lehmän, pikkukaupat ovat hävinneet ja kauppakeskus Filialin lopettaa toimintansa vuonna 1991. Lapset siirretään käymään koulua Korsholmaan. Vaikuttaa, että elämä nuukahtaa. Tässä vain muutama poiminta hyvästä ideasta kertoa historia myös niin, että paikallisten vuosilukujen rinnalla kulkevat myös suuremman maailman tapahtumat.
Mutta kylä lähtee yllättäen nousuun. Syntyy kummallinen yhteisöllisyys, joka johtaa järjestötoiminnan elpymiseen, yhteisötilojen kunnostamiseen, elämänlaadun parantamiseen kaiken kaikkiaan. Kylä lähtee taas elämään! Tästä kerrotaan teoksen loppusivuilla.
Paikkoja ja murretta
Kun Koskön nimihistoria on selvitetty, iskee teos muiden paikannimien kimppuun. Toimittajan apuna ollut työryhmä, jonka ydin on ollut mukana jo 1980-luvulta, jolloin Gunne Lax starttasi kotiseutuinventoinnin Korsholman kansalaisopistossa. Hän kokosi jo aiemmin tiedetyt runsaat muistelu- ja käsikirjoitusmateriaalit yhteen ja hänen johdollaan lähdettiin kokoamaan kylän historiaa, paikannimiä, talojen ja asutuksen historiaa, kaiken kaikkiaan tekemään kyläkirjaa.
Paikannimiä varten loi Tomas Pått peruskartan pohjalta erillisen karttaliitteen, johon on viety kaikki kootut 481 paikannimeä. Ne on vielä jaettu luontonimiin (mäet, suot, järvet, lahdet, salmet, lähteet, siirtolohkareet jne.) ja kulttuuripaikkojen nimiin (pellot, haat, laitumet, niityt, tapahtumapaikat jne.). Vastaavanlaiset kartat on tehty erilliseen lukuun, jossa käydään läpi kaikki kylän 206 asuinrakennusta, joista jokaisesta on tiivis taustakertomus.
Todettakoon, että niin paikannimet kuin rakennustenkin (tilojen ja asuintalojen) nimet ovat paikallismurteisia ja paikallisen puhetavan mukaisia. Murteen käyttö kulkee läpi koko teoksen niin leipätekstissä kuin kuvateksteissä ja elävöittää luonnollisesti tekstiä ja tekee lukemisen myös suomenkieliselle lukijalle mielenkiintoiseksi ja havainnolliseksi. Kirjan murretta käsittelevässä kappaleessa on myös murrenäytteitä ja voin hyvällä syyllä todeta, että on ollut onni, ettei tätä kirjaa ole ainakaan tältä osin tarkoitettu äänikirjaksi! Niin kun ei tällaisia dokumenttiteoksia yleensäkään.
Etnografiaa ja historiaa
Näiden mielenkiintoisten eräänlaisten johdantokappaleiden jälkeen teos lähtee etenemään perinteisemmällä tavalla. Etnografiset kuvaukset talonpoikaiskulttuurin muuttumisesta nykypäivän moninaisasumiseksi, ruokatalouskulttuurin muutos ja perinteinen vuoden kiertokulku maalaisyhteisössä saavat omat kuvauksensa. Niin myös vietetään vuoden juhla-aikoja yhtä hyvin kuin ihmiselämän taitekohtia ”kohdusta hautaan”. ”Tiet kylään ja sieltä pois, kun posti tuli kylään, kun sähkö tuli kylään, kun auto, bussi tai TV tulivat kylään”. Otsikot kertovat modernisaatiosta, joka ulottui kylään pääasiassa 1900-luvun alkupuolella. Käsitellään maastamuuttoa Amerikkaan ja sittemmin Ruotsiin, sota-aikoja, käydään läpi perinteiset käsityöläisammatit ja uudemmatkin yrittäjät, kaupat, turkiskasvattajat, mansikanviljelijät.
Kylän instituutiot
Kylä sai koulun vuonna 1913, se korvasi kiertokoulujärjestelmän, mutta kuten muuallakin nykypäivä vei koulun, kylän sivistyskeskuksen 2000-luvun toisella vuosikymmenellä. Teos käy läpi uskonnolliset yhteisöt, järjestöelämän, tutustuttaa lukijan pelimanneihin ja musiikkikulttuuriin, kunnes siirtyy kylään henkilöityneisiin instituutioihin. Tapaamme historian eri aikoina kylässä ja laajemminkin vaikuttaneisiin persoonallisuuksiin ja tätä kautta myös seutukunnan elämään.
Loppusivuilla pääsevät ääneen erikseen valitut kertojat, jotka välittävät omaa elämäntarinaansa lukijoille. Tämä tapa tuoda kokonaiskerrontaan suoraan liittymätön, mutta tärkeäksi koettu kertomusaineisto, pienelämäkerrat tai vain tapahtumamuistelot, on yleistynyt tämän päivän kyläkirjoissa. Niillä toki on oma kulttuurihistoriallinen arvonsa, mutta miksi juuri tämä kertomus juuri tältä henkilöltä, on kysymys, jota lukija joutuu miettimään.
Lopuksi
Gunne Laxin johtama ajan mukana hieman muuntunut työryhmä on tehnyt valtavan työn kootessaan dokumenttiaineiston, inventoidessaan paikannimien ja talojen taustat, kootessaan ja ylöspannessaan laajan aineiston niin kansanelämänkuvauksina kuin pienoishistorioina. Åsa Enholmin ja Michael Grossmanin taitto arvostaa selkeydellään teoksen hyvätasoista sisältöä. Teoksen varoen käsitellyt kuvat ovat luonnollisesti pääsääntöisesti kotialbumikuvia eikä kuvadokumentoinnissa ole huomauttamista.
Kirjan kansikuvasta selvinnee, mistä teoksen nimi on johdettu.
Vaikka ehkä ei olisi tarpeen, mutta kuitenkin selvyyden vuoksi korjaan yhden lapsuksen. Sivulla 363 kainalotekstissä todetaan, että talvisodassa olisi kaatunut 81 545 suomalaista, kun oikea luku on 27 662. Annettu suuri luku on molempien sotien yhteenlaskettu uhrimäärä.
Lassi Saressalo