Hyvä paikka

Taustaa päijäthämäläisyydelle

Takala, Hannu; Ojala, Sini; Kuhanen, Ilkka; Lahtinen, Anu (toim.): Hyvä paikka. Aikakaaria Päijät-Hämeen historiaan. Lahden historiallisen museon julkaisuja 15. SKS kirjat 2022. 311 s.

Identiteetin rakentamistako?

Aika harva ihminen tuolla etelähämäläisellä kulttuurialueella varmaan samastaa itsensä käsitteeseen päijäthämäläinen. Eiköhän samaa Hämäläisten laulua, joka on Hämeen historiallisen maakunnan (ja nykyisin Kanta-Hämeen) maakuntalaulu ole laulettu ja lauletaan vieläkin maakunnallisissa kotiseututapahtumissa laajalti koko historiallisessa Hämeessä, vaikka se onkin nykyisin Kanta-Hämeen maakuntalaulu.

Hämäläisten laulun sanat on kirjoittanut J. H. Erkko (1849–1906). Erkon runoon on kirjoitettu lukuisia sävellyksiä, mutta vakiintunein on melodia, joka on lainattu saksalaisen Friedrich Silcherin (1789–1860) kansansävelmän pohjalta vuonna 1824 säveltämästä sotilaslaulusta Treue Liebe. Silcherin sävellyksen on Erkon runoon sovittanut E. A. Hagfors (1827–1913). Vuoteen 1999 asti se oli myös Päijät-Hämeen maakuntalaulu, mutta tuona vuotena Päijät-Häme sai oman maakuntalaulunsa Vihreiden harjujen maan, jonka on säveltänyt Matti Porola, sanoittaneet Matti Porola ja Terho Laitinen sekä sovittanut Jarkko Kiiski.

Kun maakuntalauluja aletaan sovittamaan nykyiseen maakunta – tai pikemminkin aluehallinto- ja hyvinvointialuejakoon, alkaa myös samastuminen omaa lähikotiseutua laajempaan alueelliseen identiteettiin tulla ongelmalliseksi. Kaiketi juuri siksi on Lahden historiallinen museo ryhtynyt toimeen luodakseen Päijät-Hämeestä oman kulttuurisen kokonaisuuden aina jääkauden jälkeisestä ensiasutuksesta nykypäivään ja pyrkii näin tarjoamaan uuden näkökulman myös alueellisen identiteetin hahmottamisen perustaksi.

Lahden historiallinen museo toimii Päijät-Hämeen alueellisena vastuumuseona. Vuonna 1924 perustetun museon näyttelytilat ovat vuodesta 1968 lähtien sijainneet Fellmanin kartanon päärakennuksessa Lahden keskustan tuntumassa. Nyt tiloja ollaan uusimassa ja museoon avautuu uusi perusnäyttely vuonna 2024 niin, että sen pääteemana on juuri päijäthämäläinen historia ja kulttuuri, mutta jota päänäyttelyä rikastutetaan myös vaihtuvilla teemanäyttelyillä.

Salpausselkä ja Päijänne

Tätä kulttuurihistoriallista ja identiteettipoliittista tavoitetta varten Lahden historiallinen museo kokosi yhteen joukon asiantuntijakirjoittajia alkaen maaperägeologiasta elinkeinotutkimuksen kautta yhteiskuntatieteisiin, historiaan, uskonnontutkimukseen ja laajemminkin humanistisiin ihmistieteisiin.

Syntyi teos, joka tarjoaa erinomaisen pohjan ymmärtää nykyisen päijäthämäläisen elämänmuodon taustaa aina niistä vuosituhansien takaisista ajoista, jolloin maankohoamisen myötä ilmestyivät ensiasukkaiden nautinta-alueiksi niin nykyiset Salpausselät kuin Päijänteen vesistöalue.

Salpausselkä on kautta Suomen historian yhdistänyt idän ja lännen. Päätiet, olivatpa ne hiekkaisia polkuja tai moderneja rautateitä ovat yhdistäneet kaksi kulttuurialuetta toisiinsa. Lännessä emämaa Ruotsi ja sen vaikutus Suomenniemellä ja idässä Novgorodin Venäjä kohtasivat täällä jo ammoin, täällä mihin oli syntynyt hämäläisten kieli- ja kulttuurialue naapureinaan varsinainen Suomi ja muinainen Karjala; etelässä myös sittemmin ruotsalainen rannikkoasutus, joka uudisasutti rannikon hämäläiset nautinnat jo keskiajalla.

Päijänne puolestaan erotti nämä kaksi kulttuurimuotoa – läntisen ja itäisen – toisistaan, mutta samalla tarjosi hämäläiselle, myös nykyiselle päijäthämäläiselle, historiallisen mahdollisuuden ulottaa nautintaa pohjoiseen, aina Lappiin asti ja vielä ehkä pitemmällekin, aina Ruijan rannoille. Ovathan sellaiset paikannimet kuin Tornio ja Kemi hämäläisperäisiä ja pirkkamiehet kaiketi Hämeen sukua. Mutta Päijänteen vesi virratessaan etelään tarjosi myös tien meren rantaan ja sieltä maailmalle.

Monipuolinen kattaus

Teoksen sisältöaines on peräti monipuolinen. Se lähtee ajasta, jolloin vedestä nousee maa ja tähän nousevaan maahan juurtuu kasvillisuus. Ja tähän rikastuvaan maahan saapuu jostain kalastaja-metsästäjä, joka löytää sijansa vesien rannoilta, huomaa ajan myötä parhaaksi asettua aloilleen ja omaksua etelästä tuodun maanviljelyskulttuurin. Syntyi pysyvä asutus, joka kielitieteilijöiden mukaan muodosti oman hämäläismurteiden alueen, laajeni itään ja pohjoiseen ja vähän länteenkin. Syntyi Häme. Ja syntyivät hämäläiset, miehet, naiset, lapset. Elettiin agraariyhteisöissä, kunnes kehitys vei kohti suurempia kokonaisuuksia, syntyivät pitäjät ja kohta myös Lahden asutus, sittemmin myös kaupunki ja Päijät-Hämeen veturi. Lahden kehitys saakin erityisaseman teoksen artikkeleissa.

Kirjan artikkelit siirtyvät sujuvasti – toki hieman turhaan asioita toistellen – ajanjaksosta toiseen, elämisen muodosta ja työn teosta kertoen luonnon ja ihmisen symbioosiin, ihmisten välisiin konflikteihin, sotaankin. Artikkelit täyttävät tieteellisen tutkimuksen kriteerit nootituksineen ja lähdeviitteineen, mutta hyvinkin luettavasti. Teoksen loppuluku eräällä tavalla kietoo yhteen näitten erityisartikkeleiden (joita tässä ei ole mahdollista yksilöidä) suuren sanoman tiivistäen ikään kuin varmuuden vuoksi sen, mistä edellä kirjoitetut artikkelit kertoivat.

On toki muistettava, ettei kyse ole näyttelyluettelosta, joka kädessä tutustutaan uudistuvan museon perusnäyttelyyn. Ei, teos on laaja ja asiantunteva taustatutkimuskooste kaikesta siitä, mitä museonäyttelyä rakennettaessa pitäisi huomioida. Mutta samalla se on kertomus Päijät-Hämeestä alueena, jonka rajat on piirtänyt joku muu kuin kulttuurisesti laajalti ja asiantuntevasti aluehistoriaa tutkiva asiantuntija.

Teoksen kuva- ja karttamateriaali on valaisevaa, erityisesti kiitän sivujen 54 ja 55 muodostamaa aukeamaa, joka tarjoaa aikajanan ihmisen historiaan ja arkeologis-historialliseen terminologiaan ja uudemman historian tarttumakohtiin. Markus Itkosen graafinen suunnittelu ja taitto tekevät kunniaa tekstien asiantuntevuudelle.

Lassi Saressalo