Woikka – Voikkaa

Hiljeneekö taajama

Heikkilä, Niina ja toimituskunta: Woikka – Voikkaa. Synty ja elinkeinoelämä. Kuusankoski-Seuran perinnejulkaisu nro 27. Kustannus Arni Oy 2021. 287 s.

Voikkaa, teollisuustaajama Kymijoen varrella Kuusankoskella tuli laajemmin tunnetuksi vuonna 2006, kun sen elämänlanka, elämisen ehto, UPM:n paperitehdas lopetti toimintansa. Kun vielä Kuusankosken ja Myllykosken tehtaiden toiminta lakkasi, vallitsi uudessa Kouvolan kaupungissa, johon mainitut seudut liitettiin, aikamoinen tuska.

Tehdaspaikkakuntien väestö oli useamman sukupolven siteillä kiinnittynyt kotiseutuunsa eikä korvaavia työpaikkoja helpolla löytynyt. Tällä hetkellä vaikuttaa kuitenkin siltä, että tyhjentyneet konehallit ovat saamassa uutta liiketoimintaa eikä elämä kuitenkaan loppunut paperin tekemisen myötä.

Voikkaan toi julkisuuteen myös työministerinäkin palvellut paperitehtaan pääluottamusmies Jari Lindström, jonka kansanomainen esiintyminen vaativassa kaksoisministerin tehtävässä Juha Sipilän hallituksessa tuli suomalaisille tutuksi. Poliittiset konjunktuurit muuttuivat, ja Lindströmkin ajautui politiikassa sivuraiteelle, työministeristä voikkaalaisten työttömien suureen joukkoon.

Kotiseutukirja tähtäimessä

Kuusankoski-Seura on kiitettävästi julkaissut tämän entisen kauppalan elämään liittyviä teoksia, jotka monipuolisesti valottavat teollisuustaajamien historiaa ja elämää. Nyt on tullut Voikkaan vuoro. Niina Heikkilän vetämä Voikkaan perinnepiiri kokoontui ensimmäistä kertaa jo 2000-luvun alussa, mutta nyt käsillä olevan julkaisun koonti alkoi varsinaisesi vuonna 2016. Mukana oli kolmisenkymmentä kotiseutuharrastajaa, tutkijaa ja tietokirjailijaa niin nykyisiä kuin entisiäkin asukkaita. Mutta voikkaalaisia kaikki tyynni.

Aineistoja löytyi tehtaan- ja kunnanarkistosta, Kouvolan kaupunginmuseosta ja entisistä Kuusankoski-Seuran Vellikuppi-vuosijulkaisusta sekä luonnollisesti sanoma- ja aikakauslehdistä. Kuva-aineistoa löytyi niin virallisista kokoelmista kuin yksityisistä albumeistakin. Näistä rakentui kokonaisuus, jonka ensimmäinen osa on nyt julkaistu ja toinen on tekeillä.

Kirjoittajia on parisenkymmentä ja lisäksi muistelijoita tekstien sisällä joukoittain. Kokonaisuuden hahmottamista ja kirjoittajien panosta arvioivalle pieneksi ongelmaksi nousee se, ettei teoksen sisällysluetteloon ole otsikoiden taakse merkitty tekstien tekijöiden nimiä. Tähän varmaan on perusteltu syy.

Teoksen ovat asiantuntevasti taittaneet Anu Paljärvi ja Edit Hakasali, Xamk. Kirjassa ei ole lähdeviitteistöä, mutta loppuun on koottu laaja ja monipuolinen lähdeluettelo.

Selkeä sisältövalinta

Kuten teoksen nimikin kertoo, tämä ensimmäinen osa keskittyy Voikkaan (vanha nimimuoto Woikka) tehdasyhteisön syntyyn ja taajaman elinkeinomaailman esittelyyn. Kari Immonen taustoittaa lukijan tutustumaan maalaiskylien ja -talojen alkuvaiheisiin ja siihen prosessiin, jonka myötä maaseudusta alkoi 1800-luvun loppuvuosista alkaen kehittyä dynaaminen puunjalostustaajama, miten maalaismaiseman Kymijoen rannassa korvasi sen ajan korkeatasoista tiiliarkkitehtuuria edustava teollisuuslaitos.

Risto Hamari palauttaa lukijan aikojen taakse selvittäessään seudun luonnon erityispiirteitä ja ihmisen muinaisia asumisjälkiä. Pertti Paalanen, Risto Hamari ja Niina Heikkilä kuvaavat maalaisyhteisön ja Voikkaan alueen eri kylien taustaa ja muutosta viime vuosisadan aikana. Seija A. Niemi kertoo tehtaan perustajasta vuorineuvos Rudolf Elvingistä ja tehtaan synnystä ja alkuvaiheista. Seppo Aalto jatkaa tarkastelemalla tehdasyhteisön elämää ja työväenliikkeen alkuvaiheita Voikkaalla.

Voikkaa palaa

Vuonna 1906 syttyi tehtaalla suurpalo, jonka seurauksena palokuntalaitoksen kehittäminen sai vauhtia. Toiminnassa olivat niin vakituinen tehdaspalokunta kuin vapaaehtoinen palokuntakin. Ne eivät kuitenkaan pystyneet pelastamaan Voikkaan asutusalueen keskustaa tuholta, kun heinäkuun 9. päivänä vuonna 1933 tuli roihahti erään ulkorakennuksen pärekatossa ja levisi niin, että kaikkiaan satakunta rakennusta tuhoutui.

Seija Halme on tutkinut tätä surullista tapahtumaa, joka elää edelleenkin voikkaalaisten muistoissa. Teoksen loppusivuille onkin koottu aikalaismuisteluita tästä katastrofista. Halme jatkaa kertomustaan esittelemällä laajemminkin palokuntatoimintaa Voikkaalla, Jarmo Kontkanen kuvaa Kuusankosken vapaapalokunnan toimintaa laajemminkin ja toteaa, että Kuusankoskelle, johon siis Voikkaakin kuului, perustettiin oivallinen palomuseo vuonna 1983. Valitettavasti sen ylläpitoon ei ole riittänyt määrärahoja ja museo suljettiin vuonna 2003. Toivottavasti se joskus vielä saa arvoisensa tilat ja resurssit.

Kauppaa ja yrittämistä

Niina Heikkilä ja Kari Immonen ovat koonneet laajan esityksen voikkaalaisista kaupan ja yrittämisen eri ilmiöistä, mukana on myös pientekstejä muilta kirjoittajilta. Voikkaan kaupparaitti oli luonnollisesti se, jonka varrelle kaikki tärkeä liiketoiminta keskittyi, ja osa tätä historiallista raittia on vieläkin hahmotettavissa.

Teksti seuraa rakennus rakennukselta eri toimijoiden liiketoimintaa, elävää ja jo lakannutta, esittelee kauppiaita ja heidän liikkeitään, kuvailee käsityöläisten, suutarien, kelloseppien, räätäleiden ja partureiden merkitystä tehdasyhteisössä. Esille nousevat myös tehtaat tehtaan varjossa. Hiomakivitehdas, sementtivalimo virvoitusjuomatehdas, kaljapanimo, mehutehdas, kaikkea pienteollisuutta, mitä tiivis teollisuustaajama tarvitsee.

Yli joen ja teitä pitkin

Tuula Typpö oheiskirjoittajien kanssa on koonnut kokonaisuuden, jossa tarkastellaan liikennettä ja liikkumista niin Kymijoella kuin sen poikkikin. Itse joki luonnollisesti oli ennen patoamisia tärkeä liikenneväylä, jonka käyttömahdollisuuksia paranneltiin niin uittoa kuin laivaliikennettäkin varten kanavoinnilla. Mutta joen poikkikin tuli päästä, ensin olivat käytössä lautat ja vaijerilossit (joita niitäkin kutsuttiin lautoiksi), kunnes infrastruktuuri edellytti niin kevyen liikenteen kuin varsinaisten suurten siltojen rakentamista.

Yhdistetty rautatie- ja maantiesilta valmistui kesällä 1939 ja se olikin strategisesti tärkeä yhteys joen poikki. Silta toimi varasiltana, koska Korian siltaa pommitettiin jatkuvasti ja sitä käytettiin joukkojen siirtämisessä sotien aikana. Rataosuus purettiin tarpeettomana sodan jälkeen, mutta silta jäi. Varsinainen tavaraliikenne Voikkaan tehtaalle tapahtui vuonna 1889 valmistuneelta Savon radalta, joka kulkee Kymijoen itärantaa. Sieltä vedettiin vuonna 1902 pistoraide Voikkaalle.

Maantieliikenne oli Suomessa varsin vähäistä aina sotavuosiin asti, mutta tokihan väkeä piti voida siirtää paikasta toiseen ja tätä varten kehittyi myös Kuusankoskella maantieverkosto autoilla ajettavaksi. Näin Voikkaaltakin pääsi linja-autokyydillä Savon radalle ja Kymijoen länsirantaa etelään ”Kuusaalle” ja sieltä eteenpäin.

Kun lopuksi käydään läpi vielä posti- ja puhelinlaitosten toiminta, ollaankin teoksen loppusivuilla.

Musta vuosi 2006

Kevättalvella 2006 UPM ilmoitti ”kannattavuuden parantamisohjelmasta”. Tämä merkitsi tehtaan alasajamista, koska sanomalehti- ja aikakauslehtien paperintarve oli vähentynyt ja toiminta oli kannattamatonta. Työttömyys uhkasi koko maassa 2557 henkilöä, Voikkaalla irtisanottavia olisi 575. Tämä oli kaamea isku yhteisölle, jossa tehtaalla oli käyty työssä parhaimmillaan neljän sukupolven ajan. Tehtaan toiminta lakkautettiin sadan kymmenen vuoden toiminnan jälkeen. Tähän liittyy Jari Lindströmin, kolmannen polven paperimiehen, muistelus omasta työurastaan Voikkaalla ja siitä prosessista, epämääräisestä ja osittain sumutetusta, mikä lopulta johti tehtaan toiminnan lakkauttamiseen.

Tehdas, joka oli sadan vuoden ajan tarjonnut paitsi työtä ja elantoa myös asumisen, terveydenhuollon ja vapaa-ajan harrastustoiminnan, vaikeni. Kaikkiaan noin 700 ihmistä sai irtisanomisilmoituksen. Osa pääsi muualle töihin, mutta osan osaaminen oli niin spesifistä, että oli totaalisen uudelleenkouluttautumisen paikka. Eikä töitä kotiseudulta, Voikkaalta, juuri löytynyt. Oli lähdettävä.

Tai ei ehkä sentään. Kiinteistösijoitusyhtiö Redeve Oy osti niin Kuusankosken kuin Voikkaankin teollisuuskiinteistöt ja tarjoaa niitä uusille yrittämisen muodoille. Ei Voikkaa kuole! Eikä voikkaalaisuus.

Lassi Saressalo