Vuostimo. Elämää ja tarinoita kahen puolen jokia

Jankkila, Hilkka; Talvensaari, Liisa; Talvensaari, Arvo (toim.): Vuostimo. Elämää ja tarinoita kahen puolen jokia. Omakustanne 2021. 648 s.

Aika moni etelän turisti on käynyt ihailemassa Pyhätunturin komeita maisemia ja ajellut sinne ehkä Kuusamon ja Kemijärven kautta tavoitteenaan Sodankylä ja ylempi Lappi. Valtatie E68:lta poiketaan tunturiin lähtiessä Vuostimon kylän kohdalta vasempaan. Vuostimon kylä on syntynyt Kemijoen varteen 1600-luvulla alkaneen suomalaisasutuksen yletessä pohjoiseen saamelaisten maille, ja sen vanhimmat tilat voidaan ajoittaa 1650-luvulle, varsinaisesti asutuskarttoihin vasta 1700-luvun puolella.

Isojako alkoi kylällä 1800-luvun lopulla ja valmistui vasta seuraavan vuosisadan puolivälissä. Ihmisasutusta näillä eteläisen Lapin seuduilla on jäljitetty tuhansien vuosien taakse, mutta ne kertovat pikemminkin satunnaisista eräoleskeluista kuin nykyisenkaltaisesta maatalouteen perustuvasta elämänmuodosta.

Jostain täältä alkaa kertomus Vuostimon kylästä ja sen asukkaista. Kyläkirjan kokoojat ovat jaksaneet uurastaa työnsä parissa vuosikausia; koonneet aiempien muistojen ja dokumenttien kerääjien tuottamaa aineistoa, perehtyneet sukukirjoihin, metsästäneet valokuvia ja haastatelleet muistajia yhtä hyvin niitä, joiden kuulema ja välittämä muistitieto ulottuu sadankin vuoden taakse, kuin niitä, jotka kertovat omasta elämästään tämän päivän kemijärveläiskylässä, Vuostimossa.

Kyläkirjoille luonteenomaista ovat kantatalojen ja kantasukujen dokumentointi, niin tässäkin teoksessa. Mutta merkille pantavaa on, että tekijät eivät ole tyytyneet pelkkiin sukutauluihin, jotka tietenkin ovat paikallisille tärkeitä, mutta ulkopuolisille lukijoille ehkä yliharpattavia.

Tekijät ovat parhaansa mukaan lihavoittaneet tilojen ja henkilöiden kronikkaa proosalla, joka tuo mukaan elämän kuvauksia eri aikakausilta. Perhealbumeiden sinänsä tavalliset kuvat tuovat kertomushenkilöitä lähemmäksi lukijaa ja katsojaa. Kuvien dokumentointi kautta teoksen on mallikelpoista muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Nämä poikkeuksetkin saavat lähteensä tekstikontekstista.

Siirtolaisuus ja muuttoliike

Maastamuutto alkoi yleistyä 1800-luvun lopulla ja tuolloin suuntana oli Ruija – Jäämeren ranta, jossa kerrottiin leivän kasvavan merestä. Liikaväestön oli purkauduttava johonkin, ja kun jo vanhastaan näiltä seuduin oli käyty kausikalalla Varanginvuonolla, kertomukset mahdollisuudesta saada sieltä uusi elämä tulivat tutuiksi ja saattoivat ihmiset liikkeelle.

Usein puhutaan, että vain nälkävuodet ja kurjuus sisämaassa ajoi ihmiset liikkeelle, mutta tosiasiassa muuttajat olivat pääsääntöisesti nuorta, työkykyistä ja ahkeraa väkeä, jolle ei omilla kotitantereilla löytynyt maata, jolla itsensä elättää – tilojen pilkkominen oli kielletty. Ruijan siirtolaisuus vaihtui sittemmin Amerikan siirtolaisuudeksi. Usein niin että matkattiin uuteen maailmaan Ruijan satamien kautta, sitten myöhemmin osana suurta pohjalaissiirtolaisuutta Suomen satamien kautta.

Amerikan siirtolaisuuskin tyrehtyi aikanaan, mutta vielä viime vuosisadan puolenvälin jälkeen lähtijöitä oli – nyt mentiin Ruotsiin. Ja viimeisin, vieläkin jatkuva muuttoliike suuntautuu kotimaan kasvukeskuksiin, pääasiallisesti etelään ja Pohjois-Suomen keskuksiin, Rovaniemelle ja Ouluun. Teos kertoo näistä siirtolaisuusvaiheista monin esimerkein ja tarjoaa myös muuttajien henkilökuvia ja elämänkohtaloita.

Sotien ajat

Varsin laajalti kirja käsittelee sotia ja niiden vaikutuksia elämän kulkuun. Vaikka sisällissodassa punakaarteja perustettiin Sallaan ja Kemijärvelle, eivät sodan aallot juurikaan yltäneet Vuostimoon. Osa kylän miehistä oli kyllä mukana valkoisen armeijan joukoissa aivan etelän rintamallakin, mutta muutoin nuo ajat ovat vain toisen käden muistitietoa.

Sen sijaan talvi- ja jatkosota koskettivat kylää ja kyläläisiä monella tavalla. Ja teoksen sata sivua kertovat siitä, että tämä aika on jäänyt kotiseutuajattelussa keskeiselle sijalle niin täällä Vuostimossa kuin muuallakin Suomessa. Kaikkiaan 25 nuorta miestä luovutti tämä pieni kylä talvi- ja jatkosodan aikana uhrina isänmaan vapaudelle. Vuostimolaiset siviilit evakuoitiin talvisodan aikana Pohjanmaalle.  Samoin Lapin sodan aikana he joutuivat väistymään sotatoimialueelta ja taaskin Pohjanmaalle. Teos tarjoaa lukuisia muisteluja sota-ajalta, niin rintamakertomuksia kuin kohtaloita evakossa, lottien tarinaa ja lasten muistelmia. Sodan jälkeen palattiin takaisin osittain poltettuun kotikylään ja aloitettiin elämä uudelleen.

Koulua, sielua ja elinkeinoja

Seuraavat parisataa sivua kirja kuvaa Vuostimon kylän kouluoloja, seurakunnallista toimintaa ja eri elinkeinoja. Kyläkoulut saatiin aikaiseksi 1900-luvun alkuvuosina ja näin vanha kiertokoulujärjestelmä jäi pois käytöstä. Kuten muuallakin maaseudulla kyläkoulut opettajineen olivat eräänlaisia sivistyskeskuksia. Opettajat tulivat muualta ja muodostivat oman kategoriansa kyläyhteisöissä.

Koulujen kautta tuli uusia ajatuksia, koulujen ympärille kehittyivät kirjastot, koulut kokosivat kansanopistojen alkeisryhmiä, opettajat toivat mukanaan nuorisoseuraliikkeen ja muuta järjestö-, urheilu- ja harrastustoimintaa. Koulumuistoja löytyy kirjasta sivukaupalla ja teoksen loppusivujen luokkakuvat ovat oivallinen kuvakertomus siitä, miten aikakausien vaihtuminen näkyy lasten ulkoisessa olemuksessa. Vuostimon kyläkoulu perustettiin vuonna 1921 ja lakkautettiin vuonna 2008. Yksi sivistyslaitos oli elänyt elämänkaarensa.

Kylään liittyvä elinkeinorakenne ja sen muuttuminen tulevat myös perusteellisesti esiin. Maatalous toki muodosti kylän elämisen perustan, mutta jo viime vuosisadan suuret savottatyöt toivat mukaan palkkatalouden ja samalla myös vieraan liikkuvan työvoiman elävöittämään kylän elämää – niin hyvässä kuin pahassa. Kirja esittelee eri elinkeinohaaroja, porotaloutta, sahatoimintaa, uittotyötä, metsästysharrastusta, pienteollisuutta, kauppa- ja liiketoimintaa, käsityöläisiä. Syntyi lomakyläyritys, kansakoulu sai hirsiensä sisään matkailuyrittäjän ja Pyhätunturin turistikeskus säteilee sekin kylän nykyelämään.

Mutta kaikesta huolimatta kylän asukasmäärä pienenee. Nuorempi väki lähtee opiskelemaan ja jää sille tielleen. Talot tyhjenevät ja muuttuvat kesänviettopaikoiksi. Kylän oma kauppa lopetti, ja lähimmät kaupat ovat Pyhätunturilla, Pelkosenniemellä ja Kemijärven keskustassa. Linja-autovuorot harvenevat, ilman omaa autoa ei pärjää. Palkkatyössä käydään Pyhätunturilla ja Kemijärven keskustassa. Vuonna 2020 kylässä asui 64 eläkeiässä olevaa henkilöä, työikäisiä oli 36, lapsia ja opiskelijoita 11.

Kuten kyläkirjan luonteeseen sopii, on loppusivuille koottu erilaisia muistelukirjoituksia niin vanhoilta ajoilta kuin nykypäivältäkin. Nämä antavat tiettyä makua ja eloa ja persoonallista sävyä muutenkin elävään kokonaiskerrontaan.

Kirjassa on käytetty lähdeviitteistöä, viitteet on sijoitettu kunkin tekstin asianomaiselle sivulle alaviitteinä, erillistä kirjallisuusluetteloa ei näin ollen ole tarvittu. Hilkka Jankkilan ja Viestinet Maire Mattilan taitto on asiallinen, joskin moittisin hieman tavanomaisen kapeampia marginaaleja, jotka tekevät kirjasta ahtaan näköisen.

Lassi Saressalo