Vääksy
Kanavan laidalta
Nousiainen, Reetta (toim.): Vääksy. Kertomuksia kanavakylästä. Vanhan Vääksyn kehittämisyhdistys 2021. 365 s.
Vääksyn taajama on Asikkalan kunnan keskus. Päijänteen ja Vesijärven välissä olevan Vääksyn kannaksen katkaisee Vääksynjoki. Järvien korkeusero on vedenpinnan vaihteluista riippuen keskimäärin 3 metriä, mikä merkitsee vuolasta virtaa, mikä taas vesivoimaa. Itse Vääksyn kannas on kautta aikojen ollut keskeinen maareitti Yliseltä Viipurintieltä pohjoiseen ja toisaalta sen poikki kulkeva vesireitti Päijänteen ja Vesijärven vesistöihin.
Vääksyn kautta kulkivat kruunun virkamiehet, kuriirit, kauppiaat ja maarahvas, jotka kaikki tarvitsivat yöpymispaikan ja ruokailumahdollisuuden sekä vaihtohevosia. Siksipä Vääksynvirran ja tien risteykseen nousi kestikievari 1700-luvun alussa. Silta Vääksynjoen yli rakennettiin jo 1600-luvulla, tarkkaa rakennusaikaa ei tunneta, mutta se näkyy jo tuon ajan kartoissa.
Vääksyn vesisoimaa käytettiin luonnollisesti hyväksi. Kun Virran seutu kuului kolmeen kylään, oli siellä useampikin vesimylly, joista vanhimmat mainitaan jo 1400-luvulta. Myllyihin liitettiin usein vesivoimalla toimiva sahalaitos, pärehöylä ja muita alkeellisia teollisuuskoneita, joita talonpoikainen yhteiskunta tarvitsi. Lopulta Vääksynjoen koskeen saatiin aikaiseksi myös ensimmäinen sähkölaitos.
Vääksynjoki on tunnettu myös erityisestä herkusta, järvissä ja joessa elävästä ankeriaasta, joiden ilmestyminen veroluetteloon jo 1540-luvulla merkitsee tämän harvinaisen herkun tunnettavuutta jopa Ruotsin hovissa asti, ja Kustaa Vaasa perustikin noihin aikoihin Vääksynjoen kalapadolle kruununkalastamon. Ankeriasta saadaan näiltä vesiltä vieläkin.
Anianpelto
Hyvät kulkuyhteydet olivat taustalla, kun kuningas Kustaa III teki vuonna 1775 periaatepäätöksen perustaa kauppala Vääksynjoen eteläpuolelle Anianpellon kauppapaikalle. Sittemmin suunniteltiin myös rautatien vetämistä Vääksyn kautta. Mutta eteläinen linjaus Riihimäki–Lahti voitti, syntyi Lahden kauppala ja kaupunki ja Vääksyn kaupunkisuunnitelmat haudattiin. Niistä on kuitenkin jäljellä vuonna 1775 laadittu kauppalan ruutuasemakaava.
Anianpellon kauppapaikalle asettui asumaan melkoinen joukko käsityöläisiä ja sinne nousi myös 1620-luvulla rustholli, Anianpellon kartano. Anianpellon markkinat on tunnettu vuosisatoja ja tunnettu on myös markkinapaikan ikimännikkö, jonka Kustaa III tarinan mukaan julisti rauhoitetuksi. Anianpellon markkinoilla vieraili myös Aleksis Kivi, joka Seitsemässä veljeksessä kuvaa markkinameininkiä Eeron suulla:
”Anianpellon markkinoilla oltta, viinaa juotiin.
Mustan härjän hinnalla nuot kihlakalut tuotiin.”
Kivi kertoo markkinoista runossaan Anianpelto vuodelta 1866, jossa hän myös muistelee markkinoilla näkemäänsä ihanaista impeä. Suurmarkkinat hiipuivat 1920-luvlla, mutta ne on herätetty matkailumielessä henkiin taas 1970-luvulla.
Laivaliikennettä ja kesäasukkaita
Metsätalouden kehittyminen ja siihen liittyvä puutavaran uitto merkitsi niin Päijänteen–Vesijärven kanavan kuin lukuisten muiden sisävesikanavien rakentamista. Puutavaran uiton lisäksi kanavat mahdollistivat myös sisävesilaivaliikenteen, joka olikin keskeinen ihmisten liikuttamismuoto ennen varsinaisen maantieverkoston kehitymistä.
Kun Vääksyn kanava valmistui vuonna 1871, alkoi samalla vilkas laivaliikenne Päijänteen ja Vesijärven välillä. Kanavasta tuli myös keskeinen matkailukohde ja pian liikenteen alkamisen jälkeen alkoi myös kesäasukaskulttuuri juurtua Vääksyn seutuville.
Ensimmäisiä herrasväkeen kuuluvia kesäasukkaita oli kenraalimajuri Aleksander Järnefelt perheineen. Hänen tyttäristään tunnetaan ehkä parhaiten Aino, josta sittemmin tuli Jean Sibeliuksen vaimo. Tämä selittää myös sen, että nuori Sibelius nähtiin usein Vääksyn kesäisissä seurapiireissä. Myös kirjailija Arvid Järnefelt ja taiteilija Eero kuuluivat perheen lapsikatraaseen.
Koska junalla pääsi Helsingistä kätevästi Lahteen ja sieltä laivalla Vääksyyn, alkoi helsinkiläisen herrasväen mielenkiinto suuntautua näille kauniille seuduille, ja järvien rantamille nousi parikinkymmentä huvilaa, joissa kesää viettävät helsinkiläiset liikemiehet, virkamiehet, professorit perheineen asuivat.
Vääksyyn syntyi oma herrasväen piiri, joka kyllä osallistui myös kylän arkielämään. Hieman samalla lailla kuin Tuusulanjärven rannalle, tännekin syntyi viime vuosisadan alussa taiteilijoiden keskittymä, lähinnä kuitenkin kesäasukkaina. Edellisen vuosisadan vaihteen molemmin puolin Vääksyyn syntyi myös täysihoitoloita, jotka palvelivat pääasiassa kaupunkilaisia nekin.
Kyläelämää
Näiden hieman korkealentoisten kulttuurisivujen jälkeen teos lähtee esittelemään Vääksyn kylän arkisempaa historiaa ja noudattaa tässä totuttua kyläkirjojen rakennetta. Kerrotaan nuorisoseuraliikkeestä, jonka etelähämäläinen haara itse asiassa alkoi Asikkalasta. Selvitellään kunnan elämää, koululaitosta, terveyden- ja sairaanhoidon alkuvaiheita ja kehittymistä yhtä hyvin kuin puhelimen tuloa, sahateollisuuden historiaa ja tiilitehtailua vain joitain mainitakseni. Käsityöläisten, meijerin, kauppaliikkeiden ja muun liiketoiminnan vaiheita seurataan myös ja lopulta päästään vilkaisemaan nykypäivän Vääksyä, elävää ja kasvavaa Asikkalan kunnan keskusta.
Yllätyksenä lukijalle tulee kirjan loppusivuilla ennen laajaa lähdeluetteloa kartat Vääksyn kylän alueesta, johon on talo talolta ja huvila huvilalta merkitty tekstissä esitettyjä kohteita. Olisin todella suonut, että nämä kartat olisi tarjottu lukijalle ennen varsinaista tekstiosaa tai että niistä olisi ollut edes maininta sisällysluettelossa. Muilta osin Päivi Liikamaan suunnittelema ja toteuttama kirjan ulkoasu ja taitto eivät moitteita ansaitse.
Lassi Saressalo