Talosta mökkiin, mökistä tehtaaseen
Isomummun tarina
Mäntynen, Pirkko: Talosta mökkiin, mökistä tehtaaseen. Iida Maria Rämän elämä 10.5.1872–7.1.1938. Books on Demand 2022. 189 s.
Pirkko Mäntynen havahtui tutkiskelemaan äitinsä jälkeensä jättämää valokuvakokoelmaa ja kysymään, keitä kuvissa on ja mistä kuvat kertovat. Onneksi apuun löytyi elämänsä ehtoota viettävä äidin serkku, jonka muistikuvat ulottuivat kahden sukupolven päähän ja näin kertomushenkilöön. Tämä johti laajaan lähdeaineiston etsintään, tutuiksi tulivat sukutaustaa selvittävät viralliset asiakirjat eri arkistoissa ja pohjoisen Kymenlaakson, Valkealan entisen suurpitäjän, sittemmin Valkealaksi, Kuusankoskeksi ja Kouvolaksi hajonneen, nyt taas nyky-Kouvolan alueen historiakirjat, kyläkirjat ja sukukirjat. Sukulaisia on kuunneltu ja tekstejä on koeluetettu kirjoittajapiirissä.
Käsillä oleva faktio entisestä elämästä perustuu siis vahvaan dokumenttiaineistoon, jota Mäntynen on taiten käsitellyt. Sukutarina, johon liittyy selkeästi fiktiivistä aineistoa, alkaa päähenkilön vanhemmista jostain 1800-luvun puolenvälin tienoilta, jolloin elettiin kaakkoissuomalaista suurperhekulttuurin aikaa. Samassa taloudessa elivät kolmenkin sukupolven, joskus neljänkin, edustajat varsin pitkälle luontaistaloudesta elantonsa saavina. Tuohon elämänmuotoon syntyi sitten Ida Maria Mikontytär vuonna 1872.
Teoksen ensimmäinen osa onkin taustakartoitukseltaan ja elämäntapakerronnaltaan erinomainen näkökulma 1800-luvun talonpoikaiseen elämään pohjoisessa Kymenlaaksossa. Itäsuomalaisen kansankulttuurin kuvaus on etnografisen tarkkaa, kun fakta ja kansatieteellinen aines elämäntapakuvauksessa nivoutuvat yhteen elämisen arkipäivän fiktiivisen kuvauksen kanssa.
Lukija temmataan mukaan maatalousyhteiskunnan arkeen ja pyhään, hän pääsee seuraamaan vuoden kulkua niin työn kuin vapaa-ajan – jos nyt sellaista tuohon aikaan juuri olikaan – eri vaiheissa ja muodoissa. Unohtuneet eivät ole myöskään kuvaukset syntymisisistä, kuolemisista, avioitumisista, kirkollisesta elämästä ja sivistyksen ulottumisesta maaseudun oloihin kansalaisyhteiskunnan kasvun myötä.
Teksti elää kausittain, luvut on kirjoitettu niin, että määräperiodein ikään kuin saavutaan katsomaan, miten maailmaan tulleen Iidan elämä etenee lapsuudesta nuoruuteen ja aikuisuuteen, perheen perustamiseen ja uuden elämän tuottamiseen.
Kun kuvattu henkilömäärä on vielä rajallinen, pysyy lukija mukana kuvassa etenkin, kun teoksen alkusivulla on tiivis sukuluettelo keskeishenkilöistä.
Suurperheestä mökkiläiseksi ja tehtaalle
Syystä, joka ei välttämättä helposti aukea, päähenkilö muuttaa perheineen itselliseen elämään vaatimattomiin oloihin tölliin, jonne ahtautuvat lopulta myös niin vanhempi sukupolvi kuin lasten kasvun myötä perheeseen liittyvät. Elämä on vaatimatonta, lapset kasvavat ja siirtyvät omaan elämäänsä, kuka minnekin, joku Amerikkaan asti. Kunnes uusi maailma vetää puoleensa.
Kymijokivarren teollistuminen tarjoaa palkkatyötä ja Iida jälkeläisineen siirtyy Valkealan Lappakoskelle, jossa avautuu työpaikka Harjun Villatehtaalla. Vastapäätä Kymijokea nousevat savut viime vuosisadan vaihteessa nousseiden Kuusankosken ja Voikkaan tehtaista. Tämä siirtymävaihe talonpoikaisesta elämästä teolliseen saa kehykseensä myös kuvausta yhteiskunnan muutoksesta, koulunkäynnin alkamisesta, kansansivistyksestä, poliittisesta toiminnasta ensimmäisen eduskunnan ensimmäisten vaalien ajoilta ja lopulta myös sisällissodan vaiheista.
Kun tekijä on halunnut pitää mukanaan yhä laajenevan sukulaisverkoston, alkaa lukijan mahdollisuus sisäistää kaikkien kertomushenkilöiden elämänvaiheita vaikeutua. Vaatii sivujen kääntelyä edestakaisin, jotta kukin kertomushenkilö asettuu paikoilleen etenkin, kun laajempaa sukutaulutusta ei ole esitetty.
Tässä tuleekin esiin kirjoittajan valinta: rakentaako jäntevä vaikkakin fiktiivisempi kertomus vai pysyttäytyäkö sukutarinan tarkassa dokumentoinnissa. Pirkko Mäntynen luovii vaihtoehtojen välillä. (Yleisesti ottaen äänikirjan kuuntelijalle uskoisin tämän tyyppisen esittämisen kohdalla tulevan vaikeuksia.)
Lopuksi
Pirkko Mäntysen kirjailijakynä on terävä. Erityisesti itse kansankulttuurin tutkijana nautiskelin etnografisen kuvauksen vankkuutta, kansanelämänkuvausta tarinan eri vaiheissa. Mielenkiintoa teokseen lisäsi luonnollisesti myös se, että itsekin nuorena olen kulkenut samoissa maisemissa Valkealassa ja Kymijoen rannoilla lähellä Lappakoskea ja Harjun maisemia. Tällaisessa faktiossa ei viittauksia lähteisiin ole tarvis käyttää, eikä niitä olekaan käytetty. Lukija saa taustatietoa kirjallisuus- ja lähdeluettelosta, jossa ehkä olisi voinut huomioida laajempiakin kansatieteellisiä ja alueen murretutkimuksia.
Lassi Saressalo