Nokiottat
Tuhti paketti Kuurtaneesta
Ylitalo, Teppo; Riukulehto, Sulevi; Mäntylä Jaakko: Nokiottat. Kuortane ja kuortanelaiset 1860–1960. Kuortaneen kunta 2021. 639 s.
Kuortaneen kunta päätti julkaista kirjan kunnan historiasta, joka alkoi 1860-luvulla. Hankkeen toteuttajaksi valikoitui Helsingin yliopiston Ruralia-instituutti, jonka johtaja Sulevi Riukulehto sai kanssakirjoittajikseen Teppo Ylitalon, Jaakko Mäntylän, Matti Mäkelän ja Annina Pihlajamäen.
Ylitalon osuus on laajin ja käsittää pääluvut I–III vuodesta 1860 talvisodan syttymiseen. Siitä eteenpäin kirjan historiallisesta osuudesta vastaa Jaakko Mäntylä. Riukulehdon osuutta ovat seurakuntatoimintaa ja hengellistä elämää koskevat luvut, pohjalaistaloista ja käsityökulttuurista vastaa Matti Mäkelä ja Anniina Pihlajamäki osallistui viime sotia koskevan osuuden kirjoittamiseen.
Ei tämä kirja ole ensimmäinen Kuortaneen kotiseutukulttuurista ja kunnalliselämästä kirjoitettu. Kaikkiaan neljä kyläkirjaa on nähnyt päivänvalon, ja pitkäaikainen Kuurtanes-Seuran Joulu on tarjonnut korkeatasoista materiaalia myös nyt käsillä olevaan teokseen. Ja onhan toki muistissa vielä pitäjän suuren nimen, Heikki Klemetin vuonna 1932 julkaisema Kuortaneen vaiheita, joka ei ole varsinainen pitäjänhistoria, mutta intohimoisen kotiseutumiehen luomus kotipitäjästä kuitenkin.
Ja tietenkin kunnan kirjastosta ja lukuisista arkistoista on löytynyt vahvasti materiaalia, kuten 26-sivuinen lähdeluettelo vakuuttavasti osoittaa. Todettakoon jo tässä vaiheessa, että kirjan jokaista päälukua seuraa lähdeviitteiden luettelo, joista on yhteinen lähdeluettelo koottu kirjan loppuun. Viitteistö on tarkkaa työtä ja kertoo samalla tieteellisestä ammattitaidosta, joka on ollut kirjan tekijöiden onnistuneena tavoitteena. Myöskään kuvadokumentaatiosta ei ole huomauttamista.
Kirja on aika lailla kuurtaneslaisten näköinen kertomus Etelä-Pohjanmaan ja Suomenselän rajalla sijaitsevan kunnan ja kuntalaisten elämästä sadan vuoden ajalta. Kuurtanes on nimi, jota paikalliset kunnastaan käyttävät, sanovat herrojen sittemmin hienostelleen sen nykymuotoon. Nimen kerrotaan tulevan ensimmäisistä asukkaista. ”Viäläkää ei olla seijerillä, ketä ensimmäiset kuurtaneslaaset mahtoo olla. Yhyrestä puusta koverretulla ruuhella, kuurnalla, kuulemma tulivat. Ja siitä keksiivät nimen.” Näin alkaa Aino-Maija Niemelän osuus koko teoksessa. Hän on nimittäin jokaisen pääluvun alkuun rakentanut tiivistelmän seuraavien sivujen tarinasta ja kääntänyt sen paikalliselle murteelle. Ihan hyvä ja toimiva idea!
Tässä yhteydessä ei ole syytä eikä mahdollistakaan lähteä erittelemään teoksen sisältöä. Se noudattaa omalla tavallaan pitäjänhistorioiden kaanonia, mikä on luonnollista ja odotettavaa. Nostaisin kuitenkin esiin Teppo Ylitalon kirjoittamat tekstit, joissa ilmeisen haetusti tarjotaan kielellistä leikittelyä, jotain eteläpohjalaista, mikä tekee tekstistä erityisen luettavaa. Tämä ei tarkoita, etteivätkö muutkin kirjoittajat ole sanankäyttäjiä, mutta ehkä hieman tavanomaisempia.
Ensimmäinen pääluku tarjoaa näkymän 1800-luvun vaiheisiin, jolloin pienistä uudisasutuksista syntyi kyliä ja niistä sitten hallintoprosessin myötä Kuortaneen kunta. Tervanpoltto ja -vienti rannikolle toi taloihin vaurautta, mikä näkyy erityisesti kaksifooninkisissa päärakennuksissa. (Tervanpoltosta tuo kirjan otsikkokin on otettu.) Mutta maatalous, ja tervanpolton lakattua varsinainen metsätalous on ollut Kuortaneen elämän tukipylväs.
1800-luvun loppuja uuden vuosisadan alku toivat mukanaan voimakkaan muuttoliikkeen, kaikkiaan 2400 kuurtaneslaista lähti Amerikkaan, kuka sinne jäädäkseen, kuka vain käydäkseen ja talon rahoja tienatakseen. Itsenäisyyden saavuttaminen toi mukaan myös politiikan, vasemmistoliikettä ei Kuortaneelle juuri syntynyt, oikeistolaisuutta sitäkin enemmän.
Kuortaneelta lähdettiin vapaussotaan, osallistuttiin Lapuan liikkeen toimintaan ja oltiin Suomen iikooälläläisin, sinimustin, kunta. Sotavuodet tulevat väkisinkin mukaan osaksi kuurtaneslaista kotiseutukertomusta, 214 sankariristiä, sotilas- ja lottamuistot ovat osa kollektiivista muistia. Mutta kollektiivista muistia ovat myös tarinat Heikki Klemetistä, kirjailijasta, kuoromiehestä, lauluntekijästä, joka rakensi isänmaallista ja jossain määrin kritiikitöntä ihannekuvaa kuurtaneslaisuudesta julkaisuissaan ja musiikissaan. Hänen isänmaalliset laulunsa kaikuvat edelleenkin juhlatilaisuuksissa.
Hieman toisenlainen kaiku kuului hengellisen elämän puolelta, kun pietismi levisi Etelä-Pohjanmaallekin, ja yksi sen erikoisuuksista, ehkä ankaran opin vastaliikkeenä syntynyt vasulaisuus nousi Kuortaneella. Se ei esiintynyt mystiikkaan taipuvaisena liikkeenä vaan vapaampana hieman salaseuranomaisena yhteisöllisyytenä, johon kuuluivat niin soitto, laulu kuin tanssikin, eikä viinan käyttöä kauhisteltu.
Nimensä liike sai Vasun talosta, jonka yläkerrassa peitettyjen ikkunoiden takana yhteisöllisyyttä harjoitettiin. Liike herätti epäluuloja ja kaikenlaisia syytöksiä, mutta ilmeisesti se ei kuitenkaan ollut muuta kuin iloisempaa uskonnollista yhdessäoloa, johon osallistui jopa puolet Kuortaneen seurakuntalaisista.
Sodanjälkeinen aika tarjosi paitsi uukuniemeläisgeeniä eteläpohjalaiseen perimään siirtolaisväestön myötä, myös kehittyvän kunnan, josta ei koskaan tullut kauppalaa, ei varsinaista suurpitäjääkään, tulihan vain kolmen ja puolen tuhannen asukkaan kunta, joka tunnetaan erityisesti urheiluopistostaan. Mutta sen syntyminen onkin sitten pitäjänhistorian seuraavan osan teemoja.
Kiittelen vielä Jaana Huhtalaa Ruralia-instituutista levollisesta taitosta ja kirjan tekijäryhmää täydentävistä kainaloartikkeleista strategisissa kohdissa leipätekstiä.
Lassi Saressalo