Joutoretki

Matkailijain kohtaamisia

Jokelin, Jantso (teksti) ja Hujanen, Touko (kuvat): Joutoretki. Road Trip kätkettyyn Suomeen. Like2022. 252 s.

Suomessakin on runsaasti matkailukohteita, jotka synnyttävät monenlaisia mietteitä. Jotkut ovat jo jäänteiksi muotoutuneita, toiset taas ikuisesti eläviä muistojen manifestaatioita. Tärkeintä on, että matkalla näkee ja kokee kaikenlaista ja saa niistä inspiraatiota laajempiinkin pohdiskeluihin.

Jantso Jokelin, esseisti, tietokirjailija ja luovan kirjallisuuden opettaja sekä Touko Hujanen, palkittu kuvajournalisti, ovat vuosien mittaan ahtautuneet Toukon 600 eurolla ostamaan läpiruostuneeseen Suzukiin ja ajelleet pitkin ja poikin Suomea etsimässä ja löytämässä suomalaisuuteen liittyviä matkakohteita.

Niitä voivat olla jo unohduksiin vaipuneet puuhamaat, sammaloituneet peikkometsät, ruosteen syömät huvipuistokalusteet, kenenkään käymätön museo tai homehtunut korpihotelli. Mutta niitä ovat myös suomalaisen järven rannalle luodut tropiikkikylpylät, kotiseutumuseot, joihin ruskeat opastaulut houkuttavat, mutta jotka useimmiten ovat kiinni.

Niitä ovat vielä hengissä olevat keskiolutbaarit, perinnejuhlat ja niidet erityiset makuelämykset, Suomen kiistelty keskipiste, romutaiteesta syntyneet ITE-taidepuistot tai perinteinen Kantatie 66, jonka sielua matkaajat etsiskelivät.

Jantso kirjoitti, Touko kuvasi ja näin syntyi joukko artikkeleja, jotka on julkaistu Raymond ja X-lehdissä, ja joista nyt on koostettu ja täydennetty teksti- ja kuvakokonaisuus erilliseksi kirjaksi.

Jantson teksti on luistavaa eikä lukija aina välttämättä tiedä, lukeeko hän ironista kuvausta matkakohteesta, onko kyse hallitusta satiirista vaiko vain aivan rehellisestä, usein humoristisesta ihmettelystä kaikesta siitä, mitä vuosien varrella on matkoilla koettu. Toukon kuvat seuraavat enemmän ja vähemmän tiiviisti tekstin ajatuksen virtaa, mutta ovat valokuvataiteena jo sinällään oivallisia.

Muutama elämys

Suomen maantieteellisestä keskikohdasta on kiistelty vuosikymmeniä. Lopulta Suomi piirrettiin kartonkilevykkeelle ja etsittiin kohta, missä se neulan päälle asetettuna pysyy tasapainossa. Päädyttiin Piippolaan, nykyisen Siikalatvan kylään. Sinne pystytettiin asiaan kuuluva muistomerkki.

Mutta muut kunnat protestoivat, se löytyikin itse asiassa sadan kilometrin päässä Puolangalta, jonne pystytettiin muistomerkki. Tai se onkin Haapavedellä tai Kärsämäellä, missä on samalla systeemillä mitattu myös merialueet huomioiva keskipiste. Maannousua ei ole huomioitu. Piippola tuon kamppailun voitti, mutta muistomerkkejä on useampia. Todettakoon, että Virossa manner-Viron keskipiste on Tarton maantien varressa lähellä Adaveren kylää, Euroopan keskikohta löytyy kuudesta eri valtiosta, kahdestatoista eri kylästä.

Matkamiehiä riemastuttavat myös kylpyläkompleksit, joita alkoi nousta Suomeen 1970-luvulla. Niiden yhteiseksi piirteeksi tuntuu löytyvän yhteisöllisyys. ”Kylpylä on sosiaalipolitiikkaa, ja tarjoaa elämyksiä keskiluokalle ja sosiaalidemokratialle.”

Erityisesti kirjailijaa miellyttävät paljut ja porealtaat. ”Olen piehtaroinut monenkarvaisten levyseppähitsaajien ja vakuutusvirkailijoiden kanssa hiessä ja kuonassa. Mikään tässä ajatuksessa ei häiritse minua, sillä lillun samassa liemessä suuren ja mahtavan keskiluokan kanssa.”

Tietoiskut

Siirryttäessä elämysmaailmasta toiseen kirja tarjoaa tiiviitä tietoiskuja. Milloin tarkastellaan Kouvolan kaupunkiarkkitehtuuria, joka saa nimikkeekseen tunkkis, jo kulahtanutta funktionalismia kuvaava uuskäsite. Kouvola onkin äänestetty Suomen epäromanttisimmaksi kaupungiksi ja karuimmaksi kesäkaupungiksi. (Olen myös kuullut sitä kutsuttavan ateistien helvetiksi.)

Toinen tietoisku pysähtyy henkitoreissaan olevan Suupohjan Sanomien toimituksen eteen, kolmannessa taas nautiskellaan kolikkokahvia Suomen vanhimmassa edelleen toiminnassa olevassa keskikaljabaarissa nimeltään KAHVIBAARI. (Kolikkokahvi kuvaa sitä, kuinka lasisen kahvipannun ja keittolevyn väliin laitettiin kolikkoja estämään kahvin liian nopea tervautuminen.) Kirjan lopussa onkin mielenkiintoinen sanakirja, joka on syntynyt matkalaisten kokemuksista vuosien mittaan.

Välillä ihmetellään, mistä syntyvät nuo ruskeat puiset karhupatsaat, joita löytyy milloin mistäkin, välillä taas syvennytään kuntien sloganeihin.

Matka paikallisuuteen

Rohkeuttakaan ei matkaajilta puutu. He lähtevät etnogastronomian ihmeelliseen maailmaan hakemaan paikallisia ”tyypillisiä” ruokailmiöitä. Vastaan tulevat maisteltavaksi muun muassa kaljavelli, elsuupa sekä piimä– ja huituvelli. Sievissä nautitaan muttia ja siellä vietetään vuosittain Muttimarkkinat. (Virolahden hapanvelliä eivät matkaajat koe, vaikka siellä vietetään kesäisin oikein Hapanvelijuhlaa.)

Paikallisethan näitä eksoottisia ruokia syövät, etupäässä vanhempi väki. Ravintoloiden ruokalistalta niitä ei jostain syystä löydy. Tietomaailmaamme laajennetaan sellaisilla käsitteillä kuin tappaiskeitto, rössypottu, mykyrokka ja punsa.

Ruskeat opasteet johtavat matkaajat kotiseudun sydämeen. He saapuvat talonpoikaskulttuurista kertovan kotiseutumuseon pihaan. Matkan varrelle näitä kotiseutuaatteen manifestaatioita on sattunut kymmeniä, käytännössä jokaisessa itseään kunnioittavassa pitäjässä niitä on vähintään yksi.

Harmahtavat rakennukset, jotka useimmiten on siirretty paikalle muualta, muodostavat oppaan mukaan (jos sellainen löytyy) ”aidon ja poikkeuksellisen arvokkaan kulttuuriympäristön”. Näitä miljöitä ylläpitää paikallinen perinneyhdistys. Niissä esitellään puulusikoita, kirnuja, ajopelejä, räsymattoja ja ”ainutlaatuisella tavalla aitoa entistä elämää” kuvaavia kulahtaneita valokuvia.

Vaikka Jokelin kysyykin, onko järkeä säilyttää kaikkea vanhaa, onko takana se, että vanhan häviäminen muistuttaisi ihmistä omasta rajallisesta elämänajasta, onko kyse kuolemanpelosta, hän lopulta päätyy arvostamaan kotiseututyötä, vaikkei sitä suoraan sanokaan.

Tähän kokonaisuuteen liittyy sanakirjan termi liider-laarum, jolla tarkoitetaan yliaktiivisten kotiseutumiesten jaarittelevaa puhetapaa, joka ei ala mistään eikä pääty koskaan. (Tulee termistä Leader-rahoitus, joka on EU:n maaseudun elävöittämisrahasto, josta mm. kylä- ja kotiseutuyhdistykset saavat rahoitusta.)

Kierros jatkuu

Matkan varrella käväistään vielä tutkailemassa, mitä peltoautoilu oikein tarkoittaa. Se on ajokortittomien poikien ja nuorten miesten ajelua maanteiden ulkopuolella, pääsääntöisesti kotipelloilla katsastamattomilla autoilla. Täältä saavat alkunsa suomalaiset rallitähdet.

Uuden alun ovat saaneet romanttiset suomalaiset lavatanssit nykyaikaistuneissa tanssikeskuksissa. Tanssien funktio puolisonhakukohtaamisista alkaa olla siirtynyt osaavien lavatanssijoiden kollektiivisiin esiintymisiin harvojen mutta hyvien tanssiorkestereiden tahdittamina.

Humpan, jenkan, valssin ja tangon rinnalle ovat nousseet tanssikoulujen tuomat uudet paritanssimuodot ja keskustelu ”kädenalitanssin” häiritsevyydestä muuta tanssikansaa kohtaan on edelleen ajankohtaista. Viikon retki Pekkaniskan Poikien kanssa tarjosi matkaajille 1500 kilometriä bussikyytiä, väsymystä mutta samalla lisäsi arvonantoa, sekä tanssittajia että tanssijoita kohtaan.

Ajetaan myös Amerikan tunnelmissa Kantatie 66 koko pituudeltaan Orivedeltä Kauhavalle ja yritetään etsiä sen varrelta jotain samaa, mitä löytyy kulahtaneessa Route 66 -tiessä. Ja kyllähän paralleeleja löytyykin, vaikka tienpätkä on vain reilut 160 kilometriä vastineen ollessa viisituhantinen.

Välillä haettiin katoavaa matkailukulttuuria myös matkustajakodeista, matkakodeista, jotka sitten korvautuivat motelleilla hävitäkseen sitten nekin hiljalleen suomalaisesta maisemasta. Jokunen matkustajakoti kituuttaa edelleen, lähinnä harrastusmielessä tai siksi, että muutakaan tekemistä niiden pitäjillä ei ole. Matkustajakodit olivat kauppamatkustajien, kiertävien esiintyjien ja satunnaisten ”halpamatkustajien” tukikohtia, huoneet pieniä, vessat käytävillä, hinnat halpoja.

Lopuksi

Matkalla on koettu paljon. Nykypäivää ja entistä elämää. Kun alussa muisteltiin kaikkia niitä elämysmaailmoja ja peikkometsiä, jotka ovat kadonneet, tämä mennyt maailma konkretisoituu Hilarius-Hiiren satupuiston ja sen seuraajan Peukkulan etsintään. Ja löytyyhän se sieltä.

Pusikoitunut hökkelikylä, umpeen kasvanut merirosvoluola, noidan mökki, kaikki entistä elämää. Mutta kuitenkin juuri tämä kohde tuo matkaajien viisivuotiselle retkelle täyttymyksen. Entisen satupuiston laidassa nousee edelleen hieman raunioitunut Peukkulanlinna torneineen, viireineen, graffitteineen. Se antaa koko matkalle tarkoituksen.

Se tarjoaa suomalaisen elämänmuodon koko symboliikan. Se on suomalainen Satulinna, josta Jukka Kuoppamäen säveltämä ja sanoittama ja Jari Sillanpään esittämä laulu kertoo. Matkaajat löysivät sen, mitä olivat viisi vuotta etsineet: ”Satumaan, paratiisin, kaikkien unien ja iskelmien maalaaman pilvilinnan. Kokonaisen haaveiden kuningaskunnan tummanharmaan keskisuomalaisen taivaan alta.”

Se toi heille mieleen Lauri Viidan ajatuksen: ”Puhutaan mitä puhutaan, mutta uuden alkaminen ei ole läheskään niin mielenkiintoista kuin vanhan loppuminen”.

Siinäpä motto joutoretkelle kätkettyyn Suomeen.

Lassi Saressalo