Ii – Lyhyt nimi, pitkä historia
Henkilökuvia Iistä
Huovinen, Pertti: Ii – Lyhyt nimi, pitkä historia. Omakustanne 2022. 203 s.
Kotiseutuhistoriaa voi kirjoittaa monella tavalla. Joko rakentamalla perinteisen pitäjänhistoriakaavan mukaisen historiakirjan tai tämän päivän kyläkirjakaanonia noudattavan kyläkirjan. Joku kokoaa paikallishistoriaa lukemistoista, joku saattaa esittää kotiseutuaan runoteoksena.
Pertti Huovinen on toimittaja, joka vuosien mittaan on kirjoittanut Haukiputaalla kotipaikkaansa pitävään, pohjoispohjalaiseen Rantapohja-nimiseen paikallislehteen juttuja muun muassa Iin kunnassa vaikuttaneista tai Iihin liittyvistä merkittävistä henkilöhahmoista. Nyt hän on koonnut niistä täydennettyinä ja kuvilla varustettuina kokonaisen kirjan. Tässä on esimerkki kotiseutukirjallisuuden syntyprosessista, jonkalaista harvemmin tulee esiin, mutta jota kyllä jossain määrin viime vuosina on eteeni sattunut. Erikoista Huovisen lukemistossa on nimenomaan keskittyminen tarjoamaan Iin seudun historiaa henkilökuvien kautta. Näiden paikallisesti ehkä tunnettujen kauempaa historiasta tai läheltä nykypäivääkin poimittujen henkilöhahmojen tarjoama historiakuva ei rajoitu ahtaasti vain kotipitäjään vaan ulottaa näkymän aina valtakunnan tasoiseen toimintaa, jopa maan rajojen ulkopuolelle.
Tässä yhteydessä ei ole mahdollista käydä läpi koko henkilögalleriaa, mutta muutama poiminta antanee kuvan siitä, mitä Huovinen kirjassaan eteemme kattaa.
Ensimmäinen pääluku tarjoaa lukijalle mielenkiitoisia tarinoita henkilöistä, jotka ovat vaikuttaneet niin kunta- kuin valtiollisessakin politiikassa. Talonpojasta herraksi ja vaikuttajaksi ovat edenneet vaikkapa valtiopäivämiehet Petter Akola ja Pekka Ahmavaara. Mari Laine oli yksi ensimmäisistä naiskansanedustajista ja Erkki Härmän tunnemme miehenä, joka eteni maaherraksi asti. Vasemmiston kansanedustaja Jaakko Liedes kävi kovan koulun Tammisaaren vankileirillä, mutta vaikutti myös eduskunnassa. Hänen poikansa Ahti Liedes lähti etsimään onneaan 1930-luvun Neuvostoliitosta monen muun tavoin ja selvisi ihme ja kumma Stalinin vainoista, teki uran kirjailijana ja taiteilijana Neuvostoliitossa, mutta palasi takaisin kotiseudulleen viimeisiksi vuosikseen.
Toisessa pääluvussa kerrotaan Iin yrittäjäpersoonista ja kolmannessa lähdetään katsomaan iiläisiä sankarihahmoja. Näistä ensimmäisenä tarjotaan Suomen sodan sankaria, Gustaf Fahlanderia, joka ryhtyi lähinnä taloudellisista syistä iiläiseksi muutamaksi vuodeksi, mutta tunnetaan paremmin mm. Vänrikki Stoolin tarinoista Sandelsin upseerina, joka osallistui mm Koljonvirran taisteluun. Sodan jälkeen hän ei halunnut palata tsaarin Suomeen vaan jäi Ruotsiin, joissa toimi mm. Västerbottenin maaherrana. Hän vaihtoi sukunimekseen Edelstam, koska Ruotsissa oli muitakin Fahlandereita!
Neljäs luku tuo eteemme pohjalaisten kansallisromanttisen ajan sankarihahmon, Juho Vesaisen. Tarina kertoo hänen johtaneen joukkojaan hävitysretkille Kuolaan sekä Kantalahteen ja tuhonneen myös Petsamon luostarin. Tämä 1500-luvun lopun ns. vanhan vihan sankarihahmo on itse asiassa iiläistaustaisen kirjailija Santeri Ivalon luoma tai pikemminkin kokoama myytti erilaisista historiallisten tarinoiden hahmoista, jotka hän Juho Vesainen -romaanissaan kietoo yhteen. Taustalla lienee kuitenkin todellinen henkilö, Pekka Vesainen, joka asusteli Ylikiimingissä ja istui mm. Iin lautamiehenä ainakin vuonna 1578. Tarinat Vesaisesta ja hävitysretkistä Venäjälle elivät parisen sataa vuotta kansan suussa ennen kuin Santeri Ivalo niistä kirjan kirjoitti. Ivalo myös ehdotti Juho Vesaisen patsaan hankkimista Iihin. Elettiin 1930-lukua ja isänmaallinen paatos oli kiihkeimmillään. Patsas valmistui vuonna 1940, mutta erinäisten vaiheiden jälkeen se paljastettiin vasta vuonna 1950.
Santeri Ivalo, alun perin Herman Alexander Ingman lieneekin ehkä tunnetuin iiläinen. Hän suomalaisti nimensä suuressa nimenmuutosaallossa vuonna 1907. Hän vietti lapsuutensa äitinsä kotitilalla Pohjois-Iin Hietalassa. Mutta opintie Oulun lyseossa saattoi hänet matkalle koti etelää ja elämäntyönsä Santeri tekikin Helsingin oppineissa kulttuuripiireissä.
Viides luku tarjoaa lukijalle iiläisiä urheilusankareita, joista mielenkiintoisinta luettavaa ainakin allekirjoittaneelle on pesäpallon historia kuningaspallosta (josta kehkeytyi nelimaali) pesäpalloksi, joka on amerikkalaisen baseballin suomalaiskansallinen versio. Huovinen saa tämänkin kulttuuri-ilmiön sujautetuksi iiläishistoriaan tuomalla tekstiin mukaan Olli Veijolan, iiläisen pesäpalloteoreetikon, joka kehitti nimenoman pelin taktiikkaa ja sääntöjä. Muita iiläisiä urheilusankareita ovat mm. vanhan ajan hiihtäjät Kalle Paakkari ja Kalle Jussila. Iihin kontaktia oli myös painija Evald Kallaksella, virolaissyntyisellä suomalaistuneella nuorukaisella, joka joutui tahtomattaan Venäjällä vallankumouksen myrskyihin, mutta säilyi hengissä, tuli Suomeen ja monien vaikeuksien jälkeen ajautui Iihin, jossa oli kehittämässä painitoimintaa. Mutta valkoinen Suomi oli virolaissyntyiselle, Venäjän käyneelle vasemmistolaiselle tyly ja mies karkotettiin maasta vuonna 1929. Hän matkasi Argentiinaan, josta sitten palasi Viroon vuonna 1938. Sodan aikana hänet pidätettiin ja vietiin keskitysleirille Saksaan. Sodan jälkeen Kallas pääsi vihdoin takaisin Viroon, jossa asuikin loppuelämänsä.
Huovisen kirja on toimittajan ammattitaidolla rakennettu ja mielenkiintoista on havaita, miten iiläisyys saadaan kytkettyä henkilöihin, joita ei välttämättä iiläisiksi yleisesti tunneta. Mutta nyt sitten tunnetaan.
Lassi Saressalo