Elämää kylissä

Kaakonkulmalta

Suurnäkki, Ilmo: Elämää kylissä: Kannusjärven-Kitulan kyläkirja. Omakustanne 2021. 447 s.

Vehkalanden pitäjän, nykyään osa Haminan kaupunkia, asutushistoria on mielenkiintoinen kokonaisuus. Suomenlahden rannalta löytyy vieläkin paikannimistössä esiintyviä jälkiä jo ennen 1500-lukua syntyneestä ruotsalaisesta asutuksesta. Ehkä vielä vanhempaa kerrostumaa edustaa 1300-luvun hämäläisekspansio pitäjän luoteiskulmalle, yhtä vanhaa perua ovat pohjoisosan savolaisalue ja koillispuolen savo-karjalainen väestöpohja.

Kun tähän lisätään vielä vanhaa hämäläis-saksalaista geeniperintöä ja hiukkanen verenvaihtoa Suomenlahden etelänpuoleisten virolaisten kanssa, olikin Vehkalahden-Haminan asukkaiden tausta ylimalkaisesti selvitetty. Tokihan uudemmalla ajalla alueelle on siirtynyt myös venäläislähtöistä väkeä pienessä määrin ja tietenkin nykypäivän muuttoliike sekoittaa vielä enemmän geenikarttaa. Murteiden tuntija saattaa vieläkin erottaa ”haminalaisuudessa” noita ikiaikaisia heimokontakteja.

Dokumentteja varsinaisesta asutuksesta Vehkalahden pohjoiskylistä löytyy 1500-luvun verotustiedoista – kiitos Kustaa Vasan verouudistusten. Kannusjärvi tulee kirjoihin vuonna 1525. Kannusjärven kylännimiä katsellessa tulee esiin myös mielenkiintoinen paikannimitraditio.

Kun muualla Suomessa syrjäkylien nimiksi tulivat -perä, -syrjä, – kulma ja -taka-loppuiset (Liedonperä, Maaskolansyrjä, Pentinkulma, Roikontaka), ovat ne täällä entisellä pohjoisella Vehkalahdella saaneet loppukaneetikseen -puoli (Parkonpuoli, Hasunpuoli, Yrjösenpuoli ja Näkinpuoli) kertomassa kantatalojen synnyttämistä kylänosista.

Kannusjärven-Kitulan kyläkaksikko valittiin vuonna 2018 Kymenlaakson vuoden kyläksi perusteena asukkaiden esimerkillinen yhteishenki, yhteisten toimintojen aktiivisuus ja talkoohenki. Näillä vahvuuksilla seutu on pysynyt virkeänä, vaikka sen asukasluku 1960-luvun reilusta tuhannesta asukkaasta alkaa olla nykyisin jo puolittunut. Kitulan koulu lakkautettiin jo vuonna 1975 ja Kannusjärven koulun viimeinen lukuvuosi on tätä kirjoitettaessa menossa.

Kuva-aarteistosta kirjaksi

Kirjan kokoaja, Ilmo Suurnäkki, sai ajatuksen kyläkirjan laatimisesta, kun erään talon perusremonttia tehtäessä sen ullakolta löytyi talon aikaisempien omistajien laaja valokuvakokoelma, kaikkiaan noin 1200 lasinegatiivia. Luonnollisesti Museovirasto ja Haminan kaupunki olivat kiinnostuneita kyseisestä kuva-aarteistosta, mutta varoja sen taltiointiin ja jälkikäsittelyyn ei löytynyt. Asia herätti kirjan tekijän ja hän sai ajatuksen käsitellä osaa aineistoa ja järjestää siitä näyttely kyläläisten nähtäväksi. Perinnetuulimyllyllä järjestettiinkin keväällä 2017 Vanhojen valokuvien näyttely, joka keräsi yli kolmesataapäisen yleisön katselemaan kuvia ja kuulemaan ja kertomaan kuviin liittyvistä tapahtumista ja ihmisistä.

Näitä kuvista alkuunsa saaneista tarinoita alettiin sitten aktiivisesti ottaa talteen ja näin syntyi kyläkirjan narratiivinen osuus Suurnäkin sittemmin rakentaman rungon mehusteeksi. Teoksen loppusivuilla on luettelo kaikista 64 kertojasta, joiden aineistoa on kirjaan saatu tallennettua. Kirjan vanhempi kuva-aineisto on kyseisestä kuvalöydöstä, uudempi kyläläisten kotialbumeista. Kuvadokumentointi on kauttaaltaan huolellista.

Perinteinen sisältökaanon

Teoksen rakenne noudattaa luontevasti kyläkirjojen ilmeisen vakiintunutta kaanonia. Lähdetään liikkeelle seudun asutushistoriasta ja maisemanmuodostuksesta. Teksti etenee perinteisen maatalouskulttuurin esittelyyn ja tarkastelee samalla muutosprosessia. Käväistään kylän käsityöläisten tuvissa, niin viulunrakentajan, kirjansitojan, sepän kuin taidemaalarinkin luona, kunnes siirrytään elinkeinoelämän uudempiin ilmiöihin. Pienteollisuutta edustavat vaikkapa saha ja pärehöylä yhteisiin tarpeisiin, mylly, puusepänliike, rakennusyritykset, kuljetus- ja liikenneyritykset, lihanjalostuslaitos ja uusimpana vaikkapa käsityö- ja designshop.

Milloin tulivat kylään ensimmäiset telefoonit ja milloin taas valokuituverkko. Kuka piti kauppaa missäkin ja miten osuuskaupat kilpailivat, tulivat ja menivät. Kouluja rakennettiin, ne olivat kylän sivistyskeskuksia, kunnes väen vähetessä myös lapset vähenivät, koululaiset keskitettiin suurempiin yksiköihin ja kyläkoulut kuolivat, kuten muuallakin maaseudulla. Kirjasto syntyi yhteisestä aloitteesta 1920-luvulla, eli aikansa mielenkiintoiselle menetelmällä; jokaisen lainaajan oli hankittava kirjastoon yksi kirja muittenkin luettavaksi. Nyt kirjastoauto käy kylillä säännöllisesti Haminasta käsin.

Harrastustoiminta saa luonnollisesti oman lukunsa. Sen kautta saadaan näkyviin myös erilaiset yhteisöllisen toiminnan muodot, olivatpa ne sitten Marttoja, urheiluseuratoimintaa, metsästysseuraa, kalastusosakaskuntaa tai raittiustoimintaa. Yhteisöllistä ovat olleet myös seurantalon rakentaminen, urheilukentän synty ja hyppyrimäen nousu talkoovoimin tai VPK:n kalustovajan rakentaminen ja ylläpito. Marttojen ruokareseptejä löytyy kirjan loppusivuilta.

Sota-ajat

Kun kyse on taakseen katsovasta kerronnallisesta kyläkirjasta, eivät ihmisten muistoista häivy sota-ajat. Niin tässäkin teoksessa käydään läpi. Sisällissodassa Vehkalahden-Haminan seutu oli punaisen vallan alla ja Kannusjärvelläkin käytiin kahakoita. Kertomukset punaisten julistaman sotaväkeenoton välttelystä, paikallisten pyrkimyksistä päästä rantapitäjistä rintaman valkoiselle puolelle ja kannusjärveläisten osallistumisesta sotatoimiin valkoisten puolella antavat oman lisänsä kerrontaan.

Talvisota sen enempää kuin jatkosotakaan eivät koskettaneet suoraan Kannusjärveä, joskin paluumatkalla olevat punakoneet pudottivat loppupommilastinsa kerran kylän alueelle. Pudonneiden lentokoneiden lentäjiä etsittiin, löydettiin ja haudattiin maastoon, jossa nyt on muistomerkki heille kullekin. Desanttijahdissakin oltiin sodan aikana. Mutta tokihan sota täältäkin vei nuoria miehiä sankarihautoihin. Kannusjärven ja Kitulan koulua käyneistä kolmekymmentä lepää sankarihaudoissaan.

Lopuksi

Kyläkirjakaanonista poiketen tehdään jo kirjan alussa sinänsä mielenkiintoinen kiertokäynti alueen ”turistikohteissa”, eri tapahtumien muistokivillä ja -laatoilla, Salpalinjan linnoitusrakennelmilla, näkötornilla, luonnonmuistomerkeillä, joihin kaikkiin liittyy asianomainen tarina, ja mikä kiitettävää näihin on liitetty myös GPS-koordinaatit.

Loppuluvussa on joukko kyläläisten ja kylän historian kannalta merkittävien vaikuttajien henkilökuvia ja kertomuskeruun aikana laariin jääneistä tapahtumakuvauksia. Todettakoon vielä, että Kannusjärven kylä pääsi maailmanjulkisuuteen – tai ainakin kotimaan julkisuuteen – kun siellä filmattiin Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas -elokuvaa. Antti Rokan kotitilaa markkeeraava tila rakennuksineen sekä pari paikallista kyyttöä ja vasikka löytyivät kylältä.

Mirja Näkin taitto on rauhallinen, joskaan ei yllättävä.

Lassi Saressalo