Tunnelmia Lahdesta
Hirvonen, Sauli: Tunnelmia Lahdesta. Kaupunkikuvia kolmelta vuosikymmeneltä. Pekka Produktions 2020. 151. s.
Sauli Hirvonen on varsinainen kotiseutuaktiivi. Hänen repertoaariinsa kuuluu mm. kotiseutunsa tallentaminen valokuvin, toimiminen aktiivisesti Lahti-Seurassa, näyttelyjen järjestäminen, erilaisten kotiseututilaisuuksien dokumentointi ja aineiston tarjoaminen digitoituna yleisesti katsottavaksi, Lahdesta aikojen myötä kuvatun filmiaineiston koonti ja digitointi, Lahteen ja lahtelaisuuteen liittyvien verkkosivustojen teko ja ylläpito sekä, eikä vähäisempänä, Lahteen liittyvä julkaisutoiminta.
Olemme jo aiemmin päässeet tutustumaan hänen suunnittelemansa Lahti-trilogian ensimmäiseen osaan. Se ilmestyi vuonna 2019 ja käsitteli kotiseututatuointeja (https://kotiseutuliitto.fi/toiminta/kirjamakasiini/esittelyt-ja-arvostelut-2019/kotiseututatuoinnit-lahti/). Toinen osa on nyt käsillä oleva teos ja kolmas, vuonna 2021 ilmestyvä teos katselee Lahtea Helsinki–Pietari-rautatien varresta työnimellä Rautateiden Lahti.
Tunnelmia Lahdesta on kuvakertomus kotikaupungista kolmenkymmenen vuoden ajalta. Vanhimmat kuvat ovat 1990-luvulta, pääosa luonnollisesti tältä vuosituhannelta. Kohteina ovat niin perinteiset kaupunki-ikonit, hyppyrimäet, julkiset rakennukset, sillat, muistomerkit yhtä hyvin kuin hämärät porttikongit, muraalit ja tagit, puutalot kivitalojen lomassa ja kivitalot puutalojen yllä.
Puistot päivällä ja yöllä, kadut sateisen kiiltävinä tai kuumuutta hohtavina, milloin eivät ole jäisiä, joskus auraamattomia. Ja nimensä mukaisesti kirja tarjoaa nimenomaan kuvakerrontaa, jota täydentävät lyhyet ja tiiviit kuvatekstit.
Kirjan ensimmäinen osa keskittyykin kaupunkikuviin. Teos on siinä mielessä erilainen nostalgiateos, että se ei välttämättä itke menneen perään tai tarjoa murhenäkymiä purettavista taloista, se vain toteaa, mitä oli ennen. Ja ennen on siis nuorehkon miehen elämässä kolmisenkymmentä vuotta sitten.
Teos ei myöskään moralisoi, ehkä katsoo hieman haikeana taaksepäin, mutta ei hae nostalgiaansa sadan vuoden takaisesta jo menetetystä miljööstä vaan elävästä, nykyaikaistuvasta kaupungista. Hirvosen kaupunkikeskusta on rosoinen, juuri sellainen kuin sen kadulla kuljeksija näkee – jos osaa ja viitsii katsoa.
Kirjan toisessa osassa kamera etsiytyy teollisuusalueille. Kohteisiin, joita ei oikeastaan aina haluta nähdä, niin rumia tai epäesteettisiä ne silmissämme saattavat olla. Mutta niissä on elänyt ja elää vieläkin elämisen ehto, työ, työn muuttuminen ja sen myötä myös teollisuusalueiden muuttuminen.
Keskustan teollisuuslaitoksia muutetaan uuteen käyttöön, reuna-alueiden teollisuusmiljööt tasataan kasvavan asuntorakentamisen tieltä. Onko siinä moralismille aihetta? Jotakin kuitenkin jää, jossain on tuotettava jotain, joka menee kaupaksi ja jota kautta raha kiertyy asukkaiden kulutettavaksi.
Kolmas osa teosta vie kameran ja sen käyttäjän keskustan ulkopuolelle. Eikä kovin kauas tarvitse mennäkään, kun kameran etsin löytää Vesijärven rantamaisemia tai Salpausselän eteläpuoleisen maalaismaiseman, johon hiljalleen levittäytyy pientalo- ja myös kerrostaloasutus.
Pelto muuttuu pihakaduksi, mutta taas jonkin matkan päässä tapaa kuvaaja niin sanotun koskemattoman maalaismaiseman, joka muistuttaa ajasta ennen kuin Lahdesta tuli se Lahti, mihin se on vuosiensa myötä kasvanut. Neljäskin luku kirjassa on, se tavallaan kertaa jotain, joka jo aiemmissa tuli sanottua ja näytettyä.
Lahden kuva viime vuosituhannen lopulta antaa muutaman ikonin ja on ehkä ainut osa kirjasta, jossa pysähdytään kysymään muutoksen tarpeellisuutta. Vastauksena tuntuu ainakin ulkopuolisen näkökulmasta olevan se, että kaikki muuttuu, mutta muutoksen tulisi olla hallittua.
Hirvonen ei pidä itseään valokuvaajana. Joitakin kuvia katsoessa ei sitä uskoisi – tai sitten hyvä kamera vaan vie miestä ja tuottaa esteettisesti tyydyttävää materiaalia.
Lassi Saressalo
Tiedustelut: Lahti-Seura ry puheenjohtaja@lahtiseura.fi