Seili

Tarinaa ja tutkimusta

Vuorinen, Ilppo: Seili – elon kirjoa. Aarni 2020. 176 s.

Seilin saareen pääsee veneetön Nauvon satamasta yhteysaluksella, joka jatkaa matkaansa yli Airiston Rymättylään. Tietenkin matkan voi tehdä toisinkin päin. Matkaa Nauvosta on kuusi kilometriä, joten pitkään ei vesillä olosta voi nauttia. Merimatkasta enemmän nauttiva voi ottaa kesäkautena myös kyydin suoraan Turusta päivittäisellä vuorolla.

Seilin saaren nimi tulee ruotsin nimestä Själö, hyljesaari. Saari ei ole koolla pilattu, pinta-alaa on yhteensä puolisentoista neliökilometriä. Mutta tuohon pinta-alaan mahtuu paljon. Niin historiaa kuin luontoarvoja. Historiankirjoihin Seili pääsi tai joutui vuonna 1619, kun kuningas Kustaa II Adolf määräsi, että Turussa sijaitsevan Pyhän Yrjön hospitaalin leprasairaat oli siirrettävä pois ihmisten silmistä ja eristettävä.

Ratkaisuksi tuli Seilin saaren pohjoiskolkka, joka tuolloin oli vielä oma pikkusaarensa. Sinne siirrettiin Turusta myös Pyhän Yrjön hospitaalin kirkkorakennus. Vuonna 1624 Seiliin alettiin siirtää myös ”pyhänhengenvaivaisia”, joskin varsinainen mielisairaalatoiminta alkoi ilmeisesti vasta vuonna 1689. Viimeinen spitaalipotilas Seilissa kuoli vuonna 1785. Kaikkiaan saarelle katsotaan haudatun 663 lepravainajaa.

Sen sijaan mielisairaalatoiminta jatkui. Vuonna 1841 hospitaalin nimi muuttui parantumattomasti mielisairaille tarkoitetuksi turvalaitokseksi, ja vuonna 1889 kaikki saaren miespotilaat siirrettiin Käkisalmen uuteen turvalaitokseen. Tämän jälkeen Seilissä oli vain naispotilaita aina vuoteen 1962, jolloin eristystoiminta Seilissä ja koko Suomessa päättyi.

Sekä leprasairaiden tuvat että vanhimmat mielisairaalarakennukset ovat jo kadonneet, ainut 1700-luvun sairaala-ajan rakennus, joka on jäljellä, on vanha pappila. Spitaalisten kirkko hävisi isonvihan aikana ja uusi, vieläkin kesäkäytössä oleva kirkko valmistui vuonna 1773. Nykyisistä jäljellä olevista sairaalarakennuksista vanhin on 1800-luvun alusta.

Vuonna 1851 rakennettiin uudet uusklassilliset kivirakennukset, jotka nykyisin muodostavat saaren toiminnan keskuksen. Entisten sairaalarakennusten lisäksi saaressa on jäljellä joukko lähinnä henkilökunnan käytössä olleita rakennuksia ja viljelystiloja, nyt toki lähinnä vain kesäkäytössä.

Tässä lyhyesti Ilppo Vuorisen teoksen kertomusosuus. Hän kuljettaa tarinoissaan vieraansa Nauvon puoleiselta postilaiturilta halki saaren aina spitaalisten pohjoispäähän, jossa kirkko ja pieni hautausmaa sijaitsevat, tarinoi matkalla saaren historiasta, jonka hyvin tuntee. Onhan hän toiminut Seilin tutkimusaseman johtajana vuodesta 1992 aina eläkepäiviinsä vuonna 2016.

Vuorinen katselee ympärilleen paitsi biologin silmin myös etsien maastosta jälkiä menneisyydestä. Ja niitä löytyy edellä mainittujen lisäksi myös kauempaa historiasta. Saaren tutkimukseen osallistuneet arkeologit ovat todentaneet hänen löytämiään esihistoriallisia kohteita pronssikautiseksi hautaröykkiöksi, varmentaneet vanhojen kuppikivien olemassaolon ja tehneet myös koekaivuita oletetulla leprasairaiden hautausmaalla.

Vuorisen kierros jatkuu takaisin päin ja tutkii mielisairaalarakennuksia ja niihin liittyvää historiallista, mutta myös folkloreen liittyvää perinnettä. Saamme selville, millaisissa oloissa potilaat eristyslaitoksessa elivät ja kuolivat ja miten mielisairaanhoito aikojen myötä ”inhimillistyi”. Lopuilta kertomus kiertyy takaisin postilaiturille ja teoksen tutkimusmatkaosuus päättyy.

Tämän rinnalla kulkee kuitenkin toinen ja Seilin kannalta keskeinen kertomus. Se on tarina siitä, kuinka valtio vuonna 1964 luovutti saaren Turun yliopistolle tutkimustukikohdaksi ja kuinka sinne syntyi Saaristomeren tutkimuslaitos. Laitos säilyi erillislaitoksena myös yliopiston valtiollistamisen jälkeen vuonna 1974 ja on nykyisin osa Turun yliopiston biodiversiteettiyksikköä.

Seilin tutkimusyksikön tehtävänä on Saaristomeren ja laajemminkin koko Itämeren tutkimus. Mielenkiintoista on, että Turun yliopistolla on toinenkin aktiivinen tutkimuslaitos, Utsjoen Kevolla, näin yliopiston tutkijat seuraavat luonnon muutosta niin merellisessä saaristossa kuin arktisella alueella. Molemmilla laitoksilla on laajat kansainväliset tutkijaverkostonsa ja -ohjelmansa.

Vuorinen on rakentanut kirjansa houkuttelevasti. Edellä kuvatun runkokertomuksen lomaan on assosioitu erillislukuina tietoiskunomaisesti lyhyitä napakoita artikkeleja niin Itämeren suolapulsseista, silakan tutkimushankkeista ilmastotutkimuksen pitkäaikaisseurantoihin.

Tutustumme eri eliölajien ongelmiin ilmastonmuutoksen yhteydessä yhtä hyvin kuin hyönteistutkimukseen, merivirtausten seurantaan, Saaristomeren ominaislaatuisuuteen ja sen erikoisuuksiin osana laajempaa Itämerta. Näin lukija ikään kuin kehyskertomuksen lomassa saa perustiedot siitä, mitä Saaristomeren tutkimuslaitoksessa tehdään ja miksi.

Noora Juntusen oivaltava taitto kytkee yhteen nämä kaksi teoksen peruselementtiä, jossa kehyskertomusluvut erottuvat tekstiä edeltävällä vanhalla karttakuvalla kustakin kohteesta ja jossa tutkimukselliset artikkelit saavat ilmiasunsa paitsi eri fontilla myös korostetuilla vihreillä marginaaleilla. Näin nämä kaksi elementtiä teoksessa nivoutuvat toisiinsa myös pedagogisesti mielekkäällä tavalla.

Ilppo Vuorisen teos on mielenkiintoinen. Sen soisi olevan jokaisen ulottuvilla, joka suunnittelee saaristomatkaa ja käyntiä Seilissä. Ilman teoksen tarjoamaa tietokokonaisuutta käynti Seilissä olisi vain kauhistelua sen menneisyydestä ja saaristoluonnon ihastelua.

Kirjan ja siitä toivottavasti saatavan mobiilisovelluksen myötä käynnistä Seilissä muodostuu todella mieleenpainuva. Mutta toki kirjan voi hankkia kirjakaupasta tai tutkimuslaitokselta ja lukea sitä sitten omia valokuvia katsellessa ja Seilin mielikuvia muistellessa.

Lassi Saressalo

Tilaukset: https://www.adlibris.com/fi/kirja/seili—elon-kirjoa-9789527130506