Pisaroita Lappeelta

Satunnaisotoksia

Musto, Airi: Pisaroita Lappeelta. Veroparseleita, kartanoelämää, sota-aikoja, lukukinkereitä. Lappeen Kotiseutuyhdistys ry 2021. 112 s.

Airi Mustolla on arvostettu taito lukea vanhoja asiakirjatekstejä. Ja jopa saada niistä selvää. Tätä taitoa hän onkin käyttänyt hyväkseen käydessään läpi vanhan Lappeen pitäjän asiakirjoja 1500-luvun puolivälistä alkaen 1600-luvulle. Tavalliselle meikäpojalle nämä tekstit eivät avautuisi, ja siksi onkin kiitettävää, että niiden sisältämä tieto on nyt saatettu ymmärrettäväksi.

Tai ainakin esille. Musto on historiantietämyksessään sen verran sisäryhmäläinen, että hän ei ehkä ole tullut ajatelleeksi, että tavallinen lukija ei oikein ole selvillä, miten verotusjärjestelmä Kustaa Vaasan suuren reformin jälkeen Ruotsissa oli järjestetty. Siksipä suora syöksyminen Lappeen neljänneskuntiin, nautakuntiin ja veroparseleihin tekee kirjaan tutustumisen verrattain hankalaksi. Olisin kaivannut laajempaa, joskin tiivistä alkulukua, jossa olisi selvitetty 1500-luvulla syntynyt veronkantojärjestelmä, kun verotus uskonreformin jälkeen siirtyi kruunulle ja veronkantoa varten luotiin kokonaan uusi byrokratia. Vai luotiinko?

Lähteitä tällaisen esittelyyn kyllä olisi saatavilla, sellainen löytyy myös Muston lähdeluettelosta (Seppälä 2009). Sen tiivistelmä löytyy vaikkapa tästä linkistä. Tällaisen luvun tuottaminen olisi helpottanut lukijaa, etenkin, kun vanhoista maakirjoista kopioituja tietoja ei juurikaan ole kommentoitu. Sama koskee ammoin käytettyjä mitta- ja rahayksiköitä. Niistä on kirjan lopussa tiivis taulukko, mutta missään ei viitata niihin eikä niitä ole katsottu tarpeelliseksi viedä sisällysluetteloon.

Mutta sille, joka haluaa jäljittää omaa ja tuntemiaan sukunimiä ja sittemmin kylännimiä 1500-luvulle, Muston kokoamat tiedostot toki ovat oivallinen keino löytää itsensä tai naapurinsa ja kotikunnaansa lähes puolen vuosituhannen takaa. Itselleni oli yllätys löytää vuoden 1551 luumäkeläisten kylien joukosta nimi Skippar(i), joka on sukunimi Virolahdelta ja omia juurianikin ajalta ennen kuin isoisäni muutti sukunimensä vuonna 1936 sellaiseksi, joka tämänkin tekstin alla seisoo.

Samassa pääluvussa tarkastellaan myös veroparseleita. Veroparseli on veroesine, maanviljelystä, karjanhoidosta tai muusta maaelinkeinosta saatu tuote, joka vuosittain vahvistettiin verona maksettavaksi kruunulle, mutta myös kirkolle, läänityksen haltijalle tai maan vuokranantajalle. Tätäkin käsitettä olisi voinut hieman laajemmin esitellä, se nimittäin ei ole aivan selvä, koska sitä on ajan myötä laajennettu myös mm. metsästyksen tuotteisiin ja työpanokseen. Tämän Musto kyllä toteaa, mutta ikään kuin sivulauseenomaisesti. No, tässä tietenkin kyse on tämän kirjoittajan oppimattomuudesta, mutta yhtä tietämättömiä saattaa löytyä muistakin kirjan käsiinsä ottaneista.

Teos etenee, kuten sen nimikin sanoo, hyppäyksittäin teemasta toiseen. Kohteeksi on valikoitunut Kanaojan seutu ja sen keskeisin vaikuttaja, Kanaojan kartano, ”hovi”. Se löytyy vanhasta kartasta Lappeenranta–Viipuri -maantien itäpuolelta nykyisen valtakunnanrajan itäpuolelta ihan rajan pinnassa. Kartanon omistushistoria käydään tarkkaan läpi. Taaskin lukija olisi odottanut hieman laajempaa katsausta kaakkoissuomalaiseen kartanolaitokseen, mutta hyvä näinkin. Kananojan kartanon tuotantolinjoja normaalista maa- ja metsätaloudesta tärpättitehtaaseen ja soiden kuivaukseen valotetaan lyhyillä katsauksilla. Eikä hovin merkitystä kansansivistyksen alkupoluilla ole unohdettu. Myös torpparilaitos saa oman osuutensa. Tosin sekin jää vaille laajempaa kontekstia.

Vanha Lappeen alue on kohtalokseen saanut olla kahden suurvallan, Ruotsin ja Venäjän kiistojen näyttämönä. Musto tarjoaa näkymän 30-vuotisen sodan ajoilta viimeiseen isoon kamppailuun, jossa nyt tietenkään Ruotsi ei ollut toisena osapuolena. Ja taaskin olisin kaivannut yleisempää johdantokappaletta, jossa olisi tiiviisti kerrottu Ruotsin ajan ruotu- ja ratsutilojen (Mustolla ratsastila) järjestelmästä – siis sotaväen rekrytointialueista – ja niiden organisoinnista rauhan aikoina. Isonvihan aika ja seuraava ns. hattujen sota johtivat laajalti talojen hävityksiin ja autioitumisiin. Puuttumatta sinänsä ihmiskärsimyksiin Musto turvautuu taas veroluetteloihin kertoessaan hävityksistä ja tuhoista ja niiden korvaamisesta kruunun toimesta mm. verovapailla vuosilla. Kapinan tai sisällissodan aika ei liene ollut kovinkaan käänteentekevä Lappeen seuduilla, koska niistä ei ole sanaakaan mainittu, ei liiemmin talvisodan evakuoinneista. Sen sijaan jatkosodan hyökkäysvaiheen alkua Kannakselle seurataan Rajajääkärikomppania 45:n sotapäiväkirjan avulla kovinkin tarkkaan.

Teoksen päättää katsaus kinkerilaitokseen Lappeella. Lähtökohtanahan olivat pappien suorittamat kiertomatkat seurakunnissa, joiden aikana paitsi pyrittiin tarjoamaan Herran sanaa seurakuntalaisille myös keräämään papille kuuluvat verot. Varsinainen kinkerilaitos oli osa kansanopetusta kiertävien katekeettojen ja kiertokoulujen rinnalla aina 1700-luvulta lähtien. Organisoidusti se lähti toteutumaan 1800-luvun puolivälissä, jolloin Lappeekin muiden pitäjien tapaan jaettiin kinkerialueisiin, joita pappi ja kanttori kiersivät kestitystalosta, kinkeristä, toiseen, tarkastivat rahvaan lukutaitoa ja kuulustelivat kristinopin tuntemista. Samalla selvitettiin kyläyhteisöjen elämän siveellisyyttä laajemminkin. Sittemmin organisoitiin tämä kansanopetus pyhäkoulujärjestelmään ja kiertokouluihin ennen varsinaista kansakoululaitosta.

Muston kirja on arvokas lisä Lappeen entisen pitäjän historiankirjoitukseen. Sen erityistä antia ovat vanhojen arkistojen tekstien tuominen luettavaan muotoon. Tätä laajemmassa kontekstissa mielenkiintoiset Lappeen pitäjän pisarat olisivat sulautuneet osaksi kaakkoissuomalaista elämänkulkua.

Lassi Saressalo