Mehtäviinaa ja vallesmannin kiharaa

Vekkulan Vaaleeta

Ketolainen, Maarit, Luoma Jaakko: Mehtäviinaa ja vallesmannin kiharaa. Pontikanhuuruisia tarinoita Jämsän salomailta. Vekkulan kyläyhdistys 2020. 174 s.

Kyllähän kaikki varmaan tuntevat käsitteen Kiteen kirkas. Onhan kaupunki ottanut sen yhdeksi markkinointivälineekseen. Mutta että Jämsässä! No kyllä. Ketolaisen kirjan mukaan juuri Jämsässä ja vähän naapuripitäjissäkin Korpilahdella ja Kuhmoisissa tätä viljanjalostusta on runsaasti harjoitettu. Ainakin tämän teoksen mukaan, joka on koottu Jämsän Vekkulan kyläkirjaan (2007) sopimattomista tarinoista. Kyllähän kyläkirjassa asiaa sivuttiin, mutta ei ehkä sittenkään tarpeeksi.

Tarina alkaa sotavuosien jälkeisestä ajasta, jolloin alkoholipolitiikka Suomessa oli ahdasmielistä, viinaa sai ostaa rajoitetusti ja myyntipisteet olivat kaukana maaseudun ihmisistä. Ja kun osaamistraditiota oli ja vehkeitäkin piilossa, lähdettiin elvyttämään vanhoja taitoja.

Ei tietenkään vain Jämsän sivukylillä, kyllä viinaa poltettiin ympäri Suomea, ja jatkuva kilpajuoksu keittäjien ja poliisien välillä on luonut kokonaisen pontikkafolkloren, joka vieläkin on tuttua – ainakin aktiivisimmissa pontikkakeskuksissa. Ja yksi sellainen on siis Jämsän Vekkulan kylä, jonka jaloste, Vekkulan Vaalee, on laajemminkin tunnettu. Nimittäin, mitä vaaleampaa pontikka on, sitä laadukkaammaksi se mainitaan.

Paloviinan teko ei ole suinkaan mikään uusi asia. Viinan toivat maahan saksalaiset kauppamiehet jo keskiajalla. Ensimmäiset dokumentit tästä kemianteollisuuden tuotteesta löytyvät Suomesta vuodelta 1543, jolloin Savonlinnan kaupungin tilikirjoista löytyy maininta viinapannusta. Viinanpoltto oli alussa herraskartanoiden ja pappiloiden puuhaa.

Aluksi paloviina oli kallista, koska sitä jalostetiin viinistä, joka oli luonnollisesti tuontitavaraa. Rahvaan keskuuteen viinan poltto levisi kuitenkin idästä, kun suomalaiset sotilaat tutustuivat viljaviinaan sotaretkillään ja toivat valmistustavan muassaan. Tuon ajan keittotekniikka on säilynyt pääpiirteissään nykypäiviin asti ja taito on kulkeutunut sukupolvelta toiselle, isältä pojalle, äidiltä tyttärelle.

Kruunu yritti hillitä juopottelua ja viinanpolttoa usean otteeseen, ja lopulta se vuonna 1756 kiellettiin kokonaan ja viinapannut kerättiin rahvaalta pois. Tuolla kertaa pannuja takavarikoitiin peräti 23 500 kappaletta. Välillä viinanvalmistus taas sallittiin, kunnes se otettiin kokonaan kruunun haltuun. Perustettiin yksitoista polttimoa eri puolelle Suomea ja viinaa rahvas sai kapakoista, joita perustettiin etenkin kirkkojen läheisyyteen. Näin sai kansa samalla reissulla niin siunausta kuin hyvän humalan. Mutta kotipoltto vapautettiin taas vuonna 1788 ja kansa sai olla vapaasti humalassa ja lähes joka torpassa porisi viinapannu. Kansa alkoholisoitui.

Venäjän vallan aikana pyrittiin viinan polttoa rajoittamaan sääntelemällä keittoaikoja, jopa niin, että se sallittiin vain kuukaudeksi vuodessa. Se nosti viinan hintaa ja salapoltto lisääntyi, samoin salakuljetus Virosta.

Raittiusliike syntyi Suomessa 1800-luvun puolivälissä, perustettiin raittiusseuroja ja lisättiin propagandaa viinan kiroista. Turmiolan Tommi tuli tutuksi vuodesta 1858 lähtien. Pitkällisen taistelun jälkeen raittiusväki sai ajettua Suomeenkin kieltolain 1.6.1919 alkaen.

Se lisäsi erityisesti salakuljetusta ja salapolttoa korpikuusten kätköissä. Kunnes 5.4.32.klo 10 alkoholiliikkeet avautuivat ja kansa sai taas nauttia alkoholia, joskin rajoitetusti. Kieltolakiaika oli pontikankeiton renessanssiaikaa. Vanhat menetelmät otettiin käyttöön, kalusto kaivettiin piilosta ja mäskiä varten tehtiin suuria tarveostoksia.

Tästä alkaa Päivi Ketolaisen eloisa tarinasto viinasta ja jämsäläisistä. Se kuvaa keittämistä, tarjoaa opastusta laitteiston valmistamiseen ja keittotekniikkaan. Mutta ennen kaikkea se on mehevää kerrontaa keittäjistä hämyisässä metsässä ja virkavallasta, jonka tehtävänä oli – joskus vastenmielisestikin – etsiä ja tuhota salapolttajien laitokset.

Aineistoa on koottu haastatteluin, mutta takavuosien lehdistöaineisto tarjoaa todella yksityiskohtaisia raportteja tapahtumista, jotka kiertyvät viinankeiton ja sen ”häiritsemisen” ympärille. Tarkkaa lähdeaineistoa tarjoavat myös julkiset oikeudenkäyntiasiakirjat liiteaineistoineen. Varsinainen suurimittainen korpirojun tuottaminen alkoi hiipua 1960-luvulla ja keskioluen vapauttaminen johti siihen, että viinan kotipoltosta tuli harrastustoimintaa, jota ei virkavaltakaan juuri enää katsonut tarpeelliseksi ratsata.

Jaakko Luoma tarkentaa teoksen kertomuksia tarjoamalla muistikuvia ja dokumentteja Vekkulan kylän elämästä ja siitä, miten sen elämään viinanpoltto ja salakauppa liittyi. Hänen tekstinsä perustuu pitkälti haastatteluihin ja luvut Metsäviinan villi valtakunta ja Tukkitie ja pontikkatehdas täydentävät hyvin Päivi Ketolaisen perustekstiä.

Pontikka kuului myös aikoinaan ihmisten sosiaalisen käyttäytymisen voiteluaineisiin. Elävästi kerrotaan seurojentalon tansseista ja nurkan takana käynneistä ja iltamien taskulämpimästä pontikasta. Tarinat eri kylien pontikankeittäjistä tarjoavat aikalaiskuvaa, mutta samalla myös tarinaa siitä, miten eri aikoina viljaa on viinaksi jalostettu ja millaisilla välineillä. Ja kauppiaatkin tiesivät, missä taloissa leivotaan tavallista enemmän, mutta mitä se taas heille kuului, myyntitavaraahan maltaat, sokeri ja hiiva olivat. Poliisitkin saavat oman lukunsa kertoessaan enemmän ja vähemmän vakavista tapahtumista, joihin viinanpoltto kiertyy.

Kun tullaan nykypäiviin, on viinanpoltto ja sen tuote, pontikka, muuttunut entisenlaisesta myyntituotteesta pikemminkin harrastukseksi ja juoma kotikäyttönautintoaineeksi. Keittovälineet paranevat, enää ei tarvitse mennä metsään piiloon vaan keittäminen käy kaasu- tai sähkövehkeillä kotonakin. Ja viinapannun saattoi tehdä vaikkapa tehtaan työpajalla esimiehen silmän välttyessä. Itse muistan kuulleeni, kuinka Turun yliopiston kemian laboratoriossa oli alituinen puute lasisista kierreputkista. Ne olivat nimittäin hyviä kotilaboratorion jäähdytysputkia!

Päivi Ketolaisen kirja on ”vakavasta” aiheestaan huolimatta paikoittain todella hilpeää luettavaa. Varsinkin nykypäivänä, kun pontikankeitto ei enää ole kovinkaan moraalittomaksi tuomittua, ovat tarinat entisajan salapolttajista mehukkaita ja kertojat, jotka uskaltavat avoimesti ilmiantaa itsensä, varsinaisia juttumaakareita. Ihan mukava kirja yhdestä suomalaisen kulttuurin erityisilmiöstä, joka jokaiselle ainakin vähän varttuneemmalle on ainakin kuulopuheilta tuttu.

Lassi Saressalo

Tiedustelut: Vekkulan kyläyhdistys, salminen.vekkula(at)gmail.com