Historian lastuja III
Kotiseututietoutta monella tavalla
Kauhanen, Jouni: Historian lastuja III. Teemoja Kainuusta ja Oulunjokilaaksosta. Tekijä ja Säräisniemen Museo- ja Kotiseutuyhdistys 2020. 209 s.
Jouni Kauhanen, historian dosentti Itä-Suomen yliopistosta ja historian lehtori Vaalasta kirjoitti jo vuonna 2013 kotiseutuunsa liittyviä artikkeleja Säräisniemen Museo- ja Kotiseutuyhdistyksen artikkelikokoelmaan Historian lastuja Oulujärven rantamilta (ks. kirjamakasiini/esittelyt-ja-arvostelut-2013). Nyt on tuota lastukokoelmaa seurannut uusi kokoelma lyhyempiä ja pitempiä tutkielmia, jotka ovat taattua historian taitajan ja siitä taiten kirjoittavan Kauhasen käsialaa. Teoksessa on kaikkiaan seitsemän artikkelia, jotka eivät sinänsä muodosta mitään temaattista kokonaisuutta alueellista painotusta lukuun ottamatta.
Asutusvaiheita
Ensimmäinen artikkeli Kainuun asutushistorian päälinjoja – esihistoriasta maaltapakoon on nimensä mukaisesti tutkielma alueen asutusliikkeistä aina hamasta alkuhetkestä aivan viime päivien maalta pois muuttoon. Artikkeli alkaa todella ensimmäisten ihmisten saapumisesta joko pysyvästi asumaan tai eräsijoilleen Kainuun alueelle jo mesoliittisella ajalla jopa yhdeksäntuhatta vuotta sitten. Vakiintunutta asutusta voidaan sanoa esiintyneen ainakin kuuden tuhannen vuoden ajan. Jonkinasteista maanviljelystä, mikä merkitsi samalla kiinteää asutusta, arvellaan esiintyneen arkeologisten löytöjen mukaan ainakin viitisen tuhatta vuotta.
Keitä nämä asuttajat olivat. Kauhanen ei – viisaasti kylläkin – lähde spekuloimaan ensimmäisten vuosituhansien asukkaiden etnisyyttä, kieltä eikä kulttuuria. Hän toki nimittää varhaisimpien asukkaiden taustoja arkeologian nimikkeillä, Komsa-kulttuuri, Kunda-kulttuuri, Vereté-kulttuuri, mutta nämähän ovat tutkimuksellisia käsitteitä, eivätkä sinällään kerro muuta kuin, että tietyn aikakauden esineistöä löytyy tietyiltä alueilta ja arkeologit ovat sitten nimenneet nämä kulttuurit löytöpaikkojen mukaan. Emme myöskään tiedä, mitä kieltä nämä varhaisimmat ihmiset puhuivat, vaikka Kauhanen tarjoaakin liiemmin perustelematta yhdeksi ratkaisuksi Ante Aikion kielikarttaa, jossa kuljetetaan käsitteitä Proto-Germanic, Proto-Finnic, Proto-Baltic, Paleo-Lacelandic (nykyinen Sisä-Suomi) ja Paleo-Laplandic.
Tekstissä vilahtavat myös käsitteet kantasuomi ja kantasaame, mutta nämähän kaikki ovat vain kielitieteilijöiden rekonstruoimia kielimuotoja, eivät käyttökieliä. Kauhanen ei myöskään erehdy ottamaan selkeää kantaa muinaistieteilijöiden ikuiselta tuntuvaan riitaan siitä, onko asutus nykyisen Suomen alueella ollut pysyvää vai ovatko erilaisten ihmisryhmien muuttoaallot seuranneet toisiaan ja muodostavat nykyisen populaation etnogenesiksen.
Kirjoittajalla ei ole ollut käytössään vuonna 2020 suomeksi ilmestynyttä Valter Langin teosta Homo Fennicus. Itämerensuomalaisten etnohistoria (SKS), joka olisi ehkä antanut synteesin tuosta pitkään velloneesta keskustelusta.
Oli miten oli, mielenkiintoisesti Kauhanen rakentaa artikkeliaan, seuraa maankohoamisen vaikutusta maaston muodostumiseen ja samalla ihmisten kulkureitteihin. Ja nuo kulkureitit ovat olleet pääsääntöisesti vesireittejä – niin kesällä kuin talvellakin – ja kuivan maan harjumuodostelmia, jotka mahdollistivat liikkumisen (ja joita pitkin myös peura ja hirvi liikkuivat ja kävivät varhaismetsästäjien ansakuoppiin).
Mutta nuo samat vesireitit, jotka vieläkin voimme hahmottaa olivat kauppareittejä, sotapolkuja, uudisasukkaiden valtateitä Karjalan ja Vienanmeren ja Kainuun ja Pohjanlahden rannikkoalueen välillä. Asutus eteni ja vakiintunut viljelyskulttuuri joko sulautti itseensä tai karkotti alueelta siitajärjestelmään ja sen myötä laajaan nautinta-alueeseen tukeutuneen alkuperäisväestön, saamelaiset.
Ja keskiajalle tultaessa oli myös Pohjois-Pohjanmaa ja Kainuu asutettu niin hämäläisalueelta kuin ja etenkin sydän-Savosta. Noihin aikoihin ”virallistui” myös resurssiristiriita karjalaisen väestön ja savolais-kainuulaisten välillä. Kaksi kruunua, Ruotsin kuninkaan ja Venäjän tsaarin, kävivät kiistaa runsastuottoisista erämaista, ja välillisesti tämän saivat tuta tavalliset asukkaat muotoutuneiden ja vaihtelevien rajojen molemmilla puolilla.
Mutta nykyaika saavutti hiljalleen myös Kainuun korpimaat ja alkoi ensimmäinen teollinen vallankumous. Terva. Terva oli avainsana ja sitä tarvittiin maailmalla määrättömästi ja siitä muodostuikin ensimmäinen teollinen tuote, jota kainuulaiset tarjosivat kaupan. Ilman kainuulaista tervaa ei brittiläistä imperiumia olisi syntynyt eivätkä hollantilaiset olisi matkanneet pitkin maailmaa kauppaa tekemässä.
Kunnes senkin tarve lakkasi, tulivat vaikeat vuodet ja kansa lähti liikkeelle, Kuka kerjäämään nälkävuosina leipäänsä, kuka etsimään itselleen uutta tulevaisuutta ensin Ruijasta sitten Amerikasta ja viimeisenä suurena muuttoaaltona viime vuosisadan elintasopakolaisuutena Ruotsiin.
Sitä ennen oltiin toki liikuttu, Kainuukin ja Oulunjärven ympäristö sai siirtoväkensä, joka tuotiin pois sodan ja vieraan valloittajan jaloista, aivan samalla tavalla kuin Kainuu otti vastaan 1920-luvun vienankarjalaiset pakolaiset ja sulautti heidän osaksi kantaväestöä. Ja viimeiset vuosikymmenet ovat vieneet kainuulaiset ja Pohjois-Pohjanmaan maaseutuväestön kaupunkeihin, Ouluun ja etelän kasvukeskuksiin. Maaseutu ikääntyy ja tyhjenee. Eikä monipaikkaisuus, lähinnä kesäasukkuus tunnu voivan tätä prosessia enää muuttaa.
Koivu ja tähti
Koivu ja tähti (alkukielellä ruotsiksi “Björken och stjärnan”) on Sakari Topeliuksen tunnetuimpia satuja. Satu ilmestyi kokoelmassa Läsning för barn (suomeksi “Lukemista lapsille, suomentaja Aatto Suppanen, WSOY 1893).
Koivu ja tähti kertoo Suomesta isonvihan aikana Venäjälle kaapattujen pojan ja tytön kotimatkasta. Lapsien ainoa kodin tuntomerkki on talon pihalla kasvava koivu, jonka oksilla he muistavat lintujen aamuisin laulaneen ja oksien välistä tähden iltaisin välkkyneen Vuoden matkanteon jälkeen he kahden pikkulinnun opastamana löytävät kotinsa. Lapset käsittävät, että linnun muodossa olleet enkelit olivatkin heidän kuolleet siskonsa.
Tämän Topeliuksen kauniin sadun ympärille Kauhanen kietoo toisen artikkelinsa Koivu ja tähti -sadun historiallinen konteksti. Tarina perustuu niihin tapahtumiin, joita erityisesti Pohjanmaan väestö koki isonvihan aikana 1700-luvun alussa. Tuolloin venäläinen vainoväki valtasi koko Suomen, herrasväki pakeni Ruotsiin ja tavallinen kansa sai kokea miehittäjän julmuudet.
Venäläisten tavoitteena oli autioittaa Pohjanlahden rannikkoseutu ja näin estää ruotsalaisen sotaväen tukeutuminen sen tarjoaman huoltoon. Samaan aikaan venäläiset – ajalle tyypillisesti – vangitsivat siviiliväestöä, pakottivat osan miehistä palvelemaan taistelujoukkoja, vangitut sotilaat vietiin rakentamaan Pietari kaupunkia, ja osa naisista joutui kenttäbordelleihin tai yksittäisten sotilaiden naisiksi.
Mutta kaikkein halutuimpia olivat nuoret ja lapset. Tytöt ja pojat. Heidät haluttiin elävinä ja hyväkuntoisina orjamarkkinoille Venäjälle ja heitä myytiin aina Kaukasusta myöten. Kaikkiaan arvioidaan Suomesta viedyn orjiksi 20 000–30 000 henkilöä. Osa katosi matkalle, mutta moni myös pääsi palaamaan joko rauhanteon jälkeen 1720-luvulla, osa vasta monien vuosien jälkeen.
Kauhanen selvittää, kuinka Sakari Topeliuksen isän isoisä Kristoffer Toppelius pakeni isonvihan aikaan vuonna 1714 äitinsä kanssa Oulusta Muhokselle piilopirttiin. Kasakat kuitenkin ryöstivät pojan ja veivät orjaksi Venäjälle. Vuosien kuluttua Kristoffer karkasi ja pääsi Etelä-Suomeen, ilmeisesti Porvooseen, josta sitten onnen kaupalla Tukholmaan, jossa sattumalta kohtasi äitinsä.
Nämä suvun tapahtumat mielessään Sakari Topelius kirjoitti sadun Koivu ja tähti. Käymällä tarkkaan lähteitään läpi Kauhanen osoittaa sadun tietynlaisen totuusarvon ja kytkee sen Toppelius- (huom. kaksi konsonanttia) suvun vaiheisiin, todentaa Kristofferin olemassaolon ja vangitsemisen äitinsä silmien edessä ja myös onnekkaan pakomatkan ilmeisesti jostain Inkerinmaan hovista Suomeen ja lopulta Ruotsiin.
Tällaisia kertomuksia isonvihan lapsikohtaloista on suomalaisessa folkloressa laajalti ja niillä on usein myös historiallinen tausta, joskin niistä on myös muotoutunut itseään ruokkivaa stereotyyppistä folklorekerrontaa. Yksi tällaisista on kertomus Askanmäen kauniista Kaijasta, joka ryöstettiin nuorena äitinä Karjalaan, josta pääsi siellä synnyttämiensä lasten kanssa pakenemaan takaisin kotiseudulleen. Täällä hänet kuitenkin moraalisesti tuomittiin sukupuolisiveellisyytensä menettämisen johdosta. Sama kohtalo oli monelle muullakin naispuolisella palanneella. Kaijan tarinasta Juhani Aho sai innoituksensa luodessaan Juha-teostaan. Siitä Toivo Särkkä tuotti elokuvan, tarina dramatisoitiin näytelmäksi Kaunis-Kaija ja musiikkidraamaksi Askanmäen Kaunis Kaija – pala purppuraa.
Koivu ja tähti on säilynyt sadunomaisena kertomuksena lapsista, heitä opastavista linnuista, enkeleistä ja Jumalan varjeluksesta – sellaisena kuin Topelius sen Suomen lapsille halusi kertoa. Kauhanen selvittää historioitsijan tarkasti myös Kristofferin kohtalon kontekstin, mistä ja ketä Oulujärven ympäristöpitäjistä oli siepattu ja mitä heidän kohtaloistaan tiedetään.
Kristofferin tarinasta ei tullut samanlaista kassamenestystä kuin Askanmäen Kaijasta, mutta Muhoksen Kotiseutuyhdistys otti tämän tarinan omakseen, teki laajoja selvityksiä paitsi itse tarinasta myös siitä, missä mahtoi olla se piilopirtti, johon Kristoffer äiteineen pakeni ja josta poika sitten ryöstettiin. Ja paikka löytyikin Muhoksen pitäjän Laitasaaren kylästä, ja sinne kolmihaaraisen koivun juurelle pystytettiin muistokivi Kristoffer Toppeliukselle, sadulle Koivu ja tähti ja välillisesti myös kaikille isonvihan aikana kotoaan ryöstetyille.
Teos sisältää myös viisi muuta, ei mitenkään vähäistä, artikkelia, jotka kuitenkin ainakin allekirjoittaneen näkemyksen mukaan jäävät näiden kahden varjoon. Kauhanen kuvaa porotalouden ulottumista poronhoitoalueen etelärajalle ja siihen liittyviä käänteitä – niin porotaloutta kannattavia kuin sitä vastustavia.
Hän katsahtaa Pelson varavankilan perustamisolosuhteisiin, kuvailee aviopari Kovalaisen elämäntaivalta, palaa edellisessä teoksessa kirjoittamaansa teemaan viime sotien sotapakolaisista Oulunjokilaaksossa ja lopulta esittää pikantin kertomuksen oulunjokilaaksolaisista kullankaivajista Lapin kultamailla.
Heterogeeninen, mutta hyvästä historianosaamisesta koostuva lastukokoelma, jonka taitto ei yllätyksiä tarjoa.
Lassi Saressalo
Tiedustelut: Säräisniemen Museo- ja Kotiseutuyhdistys ry saraisniemenmuseojakotiseutu@gmail.com